Maan alta pilvien päälle

Oli kaksi kysymystä, joita Pekka Vauramo punnitsi, ennen kuin otti vastaan Finnairin toimitusjohtajan pestin. Toinen niistä koski julkisuutta.

Siihen saakka Pekka Vauramo oli aina kyennyt vastaamaan siltä istumalta kyllä tai ei. Mutta nyt oli tarjolla sellainen keikka, että oli tovi tuumattava.

”Sanoin tarvitsevani hetken. Kysymyksiä oli kaksi, joista toinen liittyi julkisuuteen. Finnair on aihe, jolla pääsee otsikoihin. Mietin, haluanko kohdalleni senkaltaista näkyvyyttä. Päivää ennen nimitystä sanoinkin täällä, että haluan tehdä samanlaisen katoamistempun kuin Lauri Kivinen Yleisradiossa. Olen aika yksityinen, varjelen omaa aikaani”, Vauramo sanoo ja vilkaisee taivaalle kipuavaa lentokonetta.

Ollaan Finnairin neuvottelutiloissa, joiden alapuolella rullaa lentokenttä ja yläpuolella taivas. Neuvotteluhuoneen sisällä istuu Vauramo, joka muistelee viiden vuoden takaisia hetkiä punnitusti ja harkiten.

Historian valossa pohdinta oli ymmärrettävää. Finnair on yhtiö, josta kaikilla on mielipide. Vastaavaan asemaan on yltänyt vain Nokia mobiilivuosinaan.

Finnair oli valtio valtiossa oman kekkosensa kanssa, kun Gunnar Korhonen käänteli peräsimiä liki kolmekymmentä vuotta 1960–87. Hänen jälkeensä turbulenssi on kuljettanut viittä pääjohtajaa, jotka ovat yrittäneet oikaista kurssia.

Ei siis ihme, että Vauramo on pitänyt matalaa profiilia. Ei henkilöjuttuja, ei kekseliäiden ja kantaaottavien twiittien tulvaa twitterissä. Vain hillityn hallittuja osavuosikatsausesiintymisiä.
Kuvaavaa on hakukoneen tulos. Pekka plus enter antaa seuraavan listan: Haavisto (poliitikko), Hyysalo (freestylehiihtäjä), Rinne (maalivahti)...

Toisaalta aika ei enää synnytäkään Waldenin ja Raaden kaltaisia patruunoita. Miksi siis nykyjohtajan persoonan pitäisi ketään kiinnostaa?

Jos ei muuten, niin siksi, että Vauramon vuonna 2013 alkaneen toimitusjohtajuuden aikana – ja erityisesti vuodesta 2016 lähtien – ongelmalapsi Finnairista on tullut rankkojen säästöjen jälkeen erinomaista tulosta tekevä yhtiö. Luvut ovat ylittäneet odotukset. Matkustajamäärät, käyttöasteet ja asiakastyytyväisyys ovat kohonneet merkittävästi. Rekrytoinnit on aloitettu. Kuten ennenkin, henkilökunta hymyilee.

Nyt hymyn taakse on tullut lämpö.

Vauramo puhuu rakenteellisista uudistuksista ja jakaa niiden käynnistämisestä kiitosta myös edeltäjilleen. Samalla hän on selvästi ylpeä tuloksen orgaanisuudesta. Kasvun takana on yhtiön omien voimavarojen parempi hyödyntäminen, eivät yritysostot.

Ehkä toimitusjohtajan persoonallakin jotain vaikutusta on.

Poika kentän laidalla

Reilut neljäkymmentä vuotta sitten Lahti oli muualta tulleiden kaupunki. Karjalaiset olivat jo jotenkin asettuneet, mutta kukoistava huonekalu- ja metalliteollisuus houkutti uutta väkeä ympäri Suomen. Heihin lukeutui myös Pieksämäeltä muuttanut Vauramon perhe, jonka Pekka-poika oli viisivuotias.

Vauramot asuivat Launeen alueella, jossa asui paljon samanlaisia perheitä: tavallisia työtätekeviä suomalaisia, niin kuin Vauramo perhettään kuvailee. Vauramon isä oli rakennusalalla, äiti pääosin kotona.

Teini-iässä Vauramo ei solahtanut selvästi mihinkään lokeroon tai rooliin. Tai niin kuin Vauramo itse kuvailee, hän oli ”monenlainen”.

Oma tie kuitenkin löytyi – hyvin lahtelainen sekin.

”Olin innostunut kaikesta urheilusta, asuimme kentän laidalla. Kaikki väliajat harrastin jääkiekkoa, jalkapalloa ja yleisurheilua. Siihen kaupunki oli, ja on edelleen, hyvä paikka.”

Osalle Lahti oli päätepiste, toisille välietappi ja ponnahduslauta.  Myös Pekka Vauramolle.

”Lahti oli kasvun ja maaltamuuton ilmentymä. Mutta siellä ei pysytty, se oli vähän läpivirtauspaikka. Muistan, kun lukiossa aloin ajatella omaa tulevaisuuttani. Koulun jälkeen suuntasin heti Helsinkiin.”

Vauramo haki Teknilliseen korkeakouluun lukemaan kemiaa, mutta jäi muutaman pisteen päähän opiskelupaikasta.

”Ajattelin, että menen kaivospuolelle ja haen sitten siirtoa tai pyrin uudestaan. Ala alkoi kuitenkin kiinnostaa, enkä sitten koskaan vaihtanutkaan.”

Opinnot ja työuran alkuajat kertovat liki maanisesta innostuksesta ja kyvystä paneutua. Joululomat ja kesät Vauramo möyri Outokummun harjoittelijana maan alla. Palkkaa tuli niin paljon, että tulorajat ylittyivät, eikä teekkarikylästä irronnut asuntoa. Vauramo matkusti opintojen alkuaikoina joka päivä Otaniemeen Itä-Helsingistä.

Sinnikkyys palkittiin nopealla organisaatioloikalla. Lapio vaihtui kynään ja oikeisiin insinöörihommiin.

Vauramo huomasi 26-vuotiaana vetävänsä melkein neljänsadan kaivosmiehen porukkaa.

Aasian kautta Suomeen

Kun Euroopassa muuri murtui, 32-vuotiaan Vauramon kolmilapsinen perhe muutti Aasiaan. Vuosina 1989–94 työmaana oli Manner-Kiina ja asuinpaikkana Hongkong ensin Tamrockin ja sitten Sandvikin palveluksessa.

Kaupunkiin hän palasi 2010, nyt Cargotecilla.

Vanhan liiton uskolliselle soturille firman vaihto otti koville. Perusinsinöörin tavoin Vauramo ei tuntemuksiaan juuri erittele, mutta päätöstä hän suostuu kuvailemaan työelämänsä vaikeimmaksi.

”Siinä kävin painia itseni kanssa. Olin hylkäämässä sen, mitä olin opiskellut ja yrityksen, jossa olin ollut kaksikymmentä vuotta. Sandvikissä minulla oli paljon ystäviä lähes joka mantereella.”
Aika Cargotecilla jäi suhteellisen lyhyeksi, kun yhteyttä otti Finnair. Kokemus Aasiasta oli varmasti valintakriteereistä painavimpia.

Päittäin tehtyä firmojen vaihtoa Mika Vehviläisen kanssa Vauramo ei suostu enemmälti avaamaan. ”Onhan siinä tarinan alku, mutta ei siitä mitään draamaa saa.”

Nuoruuden jaksot isänmaan mullissa olivat ehkä tehneet tehtävänsä ja kasvattaneet vahvat ja pitkät juuret. Kotiutuminen Aasiasta oli kivuton.

”Henkisesti en koskaan muuttanut pois Suomesta. Niin olin päättänyt ja siitä olen onnellinen. Kun täältä lähdin, nautin ajasta muualla, mutta olin valmis palaamaan milloin tahansa. Monille se näyttää olevan elintaso- ja verotussyistä vaikeaa. Yritysmaailmassa jotenkin helposti unohtuu, kun lähtee pääkonttorin suojista. Muutamien vuosien kuluttua kukaan ei oikein muista, että siellä on yksi pekka tuolla maailmalla. Minulle ei mielestäni koskaan käynyt niin.”

Se toinen kysymys

Vauramon takana olevista valtavista ikkunoista näkyy, miten hämärä hiipii taivaanrantaan ja värjää sinne vaaleanpunaisia juovia.

”Vasta jokin aika sitten hiffasin, että olen tehnyt työurallani kaikkea maan ja taivaan välillä”, Vauramo sanoo ja hymyilee.

Kun Finnairin työtarjous tuli, Vauramoa mietitytti julkisuus, mutta myös toinen kysymys: valtion enemmistöomistajuus ja sen vaikutus omaan rooliin.

”Pohdin saako täällä tehdä asioita, joita täytyy tehdä. Vai onko tausta sellainen, että kädet ovat kahlitut. Sitä sparrailin muutamien ihmisten kanssa. Nyt ajatellen, en voi sanoa olevani tilanteeseen pettynyt.”

Kaiketi on julkinen salaisuus, että Finnairissa ennakoidaan ja toivotaankin valtion omistajuuden pienenemistä. Vauramo asettelee sanansa taitavasti. Asenne on kliinisen realistinen.

”Valtioenemmistö ei ole selkänoja eikä hidaste. Kunnioitan sitä, että meillä on yksi iso omistaja, jolla on vahva tahtotila. Mutta toisaalta olemme suomalainen osakeyhtiö ja toimimme osakeyhtiölain puitteissa. Se sanoo aika tarkalleen, että osakkeenomistajia pitää kohdella tasapuolisesti. Sitä meidän täytyy varjella.”

Tässä puhuu nyt se osavuosikatsauksista tuttu johtaja Vauramo, joka punnitsee sanansa ja vakuuttaa asiallisuudellaan. Mutta millainen on se Vauramo, jota yleisö ei näe? Se, joka tulee aamulla töihin, riisuu ulkovaatteet ja avaa tietokoneen?

”Kun Vauramo tuli, niin muutama kuukausi oli aivan hiljaista. Mietimme jo vähän, että saimmeko me nyt uutta toimitusjohtajaa lainkaan. Mutta hän tutustui rauhassa taloon ja ihmisiin ja loi erityisesti suhteita voimakkaisiin ammattiryhmiin. Täytyy sanoa, että henki on nyt selvästi parempi kuin joidenkin aikaisempien johtajien aikana. Kommunikaatio on selkiytynyt”, kuvailee nimettömänä pysyvä lentokapteeni.

Vauramo näkyy Finnairin käytävillä, sinuttelee, ei käytä kravattia ja on konebongari siinä missä muutkin finnairlaiset. Hän ottaa kontaktia ja piipahtaa lennolla mielellään ohjaamossa.

”Joskus pyydetään istumaankin”, Vauramo sanoo ja hymyilee.

Mutta kiehahtaa se rauhallinenkin mies.

”Kyllähän välillä hermostuu ja menettää yöuniaan, kun jokin asia jää vaivaamaan. Mutta pitää miettiä mihin se hermostuminen johtaa ja mitä se auttaa. Itsekseen voi suuttua, mutta joukkojen edessä ei voi hirveästi mököttää. Keskustelut auttavat vaikeissakin asioissa.”

Vanhoissa jääkiekon puulaakijoukkueissaan (Senior Hockey Fellows ja Huurteiset Herrat) Vauramo pelasi enimmäkseen keskushyökkääjänä, vaikka onkin pelaajataustaltaan puolustaja. Nykyisissä töissä osuvin verrokkilaji saattaisi olla jalkapallo. Mitäpä muuta moderni toimitusjohtaja on kuin keskikentän moottori – hyökkäyksen rakentaja, puolustuksen koordinaattori, kymppipaikan piilokärki.

Siinä paikassa olennaista on päätöksentekokyky. Vauramon sanotaan kuuntelevan aikansa kunnes…

”…päätän. Kyllä minulla sitä vikaa on. Vuosien varrella olen pyrkinyt opettelemaan kuuntelemista, en tiedä olenko onnistunut. Jossain vaiheessa kärsimättömyys nousee esiin. Ja sitten se päätös tulee, jos se muuten ei ole tullakseen. Parhaat niistä ovat niin hyvin valmisteltuja, että voidaan jo keskittyä kaikkeen muuhun mitä niiden ympärillä tapahtuu – ei vain nuijankopautukseen.”

Stressi saa liikkeelle

Lentoyhtiö on monimutkainen ympäristö. Pääoma- ja työvoimavaltainen, yllin kyllin säännelty, samaan aikaan sekä pitkän että lyhyen aikavälin ratkaisuja vaativa ja imagokuhmuille altis – yksi lumimyräkkä ja se voi olla siinä: en taidakaan enää lentää Helsingin kautta.

Tee siinä sitten päätöksiä. Insinöörimatriisit eivät oikein riitä, tarvitaan muutakin. Kokemus on opettanut katsomaan ja kuuntelemaan asioita laajemmin.

”On niin, että kun asiat muuttuvat monimutkaisemmiksi, niin todellisia faktoja alkaa olla vähemmän. Ne ikään kuin hämärtyvät. Väitän, että minulla on aika paljon tunneälyä matkassa, tai intuitiota. Jos faktat sanovat yhtä, mutta tunnepuoli toista, niin aika usein tilannekuvassa on jotain pielessä tai faktoja on liian vähän.”

”Stressinhallinnan mielestäni osaan. En koe, että olisin sitä joutunut mitenkään opettelemaan. Tehtäviin kasvaa ja päätökset ovat aina hankalia. Asioiden mittakaavan ja monimutkaisuuden takia se on tosin välillä kuin siedätyshoitoa. Mutta stressi on myös liikkeellepaneva voima.”

Ikkunoiden takana superkuu tekee nousuaan. Seuraavan kerran kuu tulee yhtä lähelle maata joulukuussa 2052. Niin pitkälle asioita ei mietitä edes lentoyhtiössä.

Tulokset puhukoon puolestaan, niin kuin tähänkin saakka.