Hengitä, olet metsässä
Vartti metsässä riittää. Se laskee verenpainetta ja häätää stressiä. Suomalaisen suhde metsään säilyy myös kaupungissa.
Metsä on sinivalkoisen tarinan keskeinen osa – pyhä, rakas, itsestään selvä, joskus ahdistavakin. Vaikka suuri osa väestöstä on siirtynyt maalta kaupunkiin, metsä elää meissä.
Suomalaisen metsäsuhteen pohjana toimivat usein juuret:
Ne maisemat, joissa on poiminut ensimmäiset mustikat tai istunut vaarin kanssa eväsretkellä. Ne polut, joille unohtui unelmoimaan kotimatkallaan koulun jälkeen. Maastot, joissa vietti loputtoman oloiset kesälomapäivät. Sisämaan lapselle meri ja kitukasvuinen saaristometsä voivat näyttää myös vierailta, pelottavilta ja tylyiltäkin, harjumaisemissa kasvaneelle Pohjanmaan lakeus puolestaan monotoniselta.
Metsäsuhdetta määrittävät myös aikuisiän valinnat. Jos lähimpään metsään on matkaa eivätkä sukulointireissut suuntaudu maakuntiin, kaupunkiluonnosta voi kehittyä metsää luontevampi pakopaikka. Urbaaneinkin suomalainen osaa silti kuvailla sen täydellisen maiseman, johon voisi pysähtyä tuntikausiksi. Siinä maisemassa ei ole yleensä liikennevaloja tai kauppakeskuksia.
Menen kuin kotiin
Niin kuin nyt vaikka tämä: Peilityyni järvenpinta oman mökin laiturilta katsottuna. Lempeä sää, ääni tapettina vain lintujen vienoa kujerrusta. Auringon nousu, lasku tai kesäyön hämärä. Päivällä lämmennyt vesi houkuttelee uimaan, vielä kerran.
Toimitusjohtaja Esa Tihilälle juuri tämä klassinen kesämaisema on se idyllisin. Toisaalta Varsinais-Suomen virtaviivaiset rantakalliot ovat komea näky ja jääkauden jäljet Pohjois-Karjalan järvissä. Entä mikä voisi päihittää jämsäläisten kotikulmien vehreitä sekametsiä ja Himoksen seudun hulppeita korkeuseroja?
Tihilä on johtanut Baswarea, joka on verkkolaskutukseen ja rahoituspalveluun erikoistunut pörssiyhtiö. Hänelle metsä on ollut kodikas osoite pienestä pitäen.
Tarina lienee varsin tavallinen: vanhemmat pakottivat Esan marjastusreissuille jo lapsena. Vaivihkaa metsään kiintyi. Teini-iässä hän aloitti suunnistuksen, joka sinetöi läheisen luontosuhteen.
Esa Tihilä järjestää vapaa-ajallaan suunnistustapahtumia vielä nykyäänkin. Hänestä laji on oivallinen tapa nähdä monenlaista suomalaista luontoa, ja metsätyypit on koluttu etelästä pohjoiseen. Jokainen suunnistuskerta on metsän ansiosta ainutlaatuinen. Lajin harrastajan silmään hankala maasto tai kurja sää ovat mahdollisuuksia – eivät uhkia.
”Se on asenteesta kiinni! Tietysti tiheikössä tai pusikossa on rasittavaa edetä, mutta jälkeenpäin voi ajatella, että selvisinpä siitäkin. Joskus kesäsateessa suunnistaminen on tosi makea tunne, eiväthän lämpimät vesipisarat haittaa mitään.”
Kun liikun, arvostan
Suunnistus ei kuitenkaan ole Tihilän ainoa tai ensisijainen syy hakeutua metsään. Hän menee metsään rauhoittumaan ja virkistymään. Tihilä ei oikeastaan edes tiedä, miltä tuntuu, jos metsään ei pääse tyyntymään. Sitä hän ei päästä tapahtumaan.
Esa Tihilä asuu Tuusulanjärven rannalla, Pekka Halosen klassikkoteosten maisemissa, ja hakeutuu kiireisimmälläkin työmatkalla latautumaan vähintään paikalliseen puistoon. Pieni hetki on parempi kuin ei mitään. Työpaikalla happihyppely läheisessä metsässä toimii kerta toisensa jälkeen.
”Ennen pidettiin tupakkataukoja, mutta ulkona voi käydä muutenkin kääntymässä kesken työpäivän”, Tihilä sanoo.
”Jos töissä on hankala tilanne päällä, on hyvä katkaista ajatus hetkeksi ja käydä lyhyellä kävelyllä. Tauon jälkeen ongelmat ratkeavat usein paljon tehokkaammin.”
Tihilä ei tahdo patistaa ketään väkisin metsään, mutta sanoo, että suomalaisten kannattaa arvostaa ainutlaatuista voimavaraansa. Ahkera matkustaminen on saanut hänet ymmärtämään, miten hieno konsepti jokamiehenoikeudet ovat. Muualla maailmassa luonnossa liikkumista rajoitetaan ja valvotaan enemmän.
Suomalainen metsä on myös vaativasta ilmastostamme huolimatta kutsuva ja helposti lähestyttävä, ei hankalakulkuinen tai vaarallinen viidakko.
Vaikka metsästä olisi ehtinyt etääntyä, metsäsuhdetta voi tietoisesti kehittää. Yleensä se ei vaadi paljoakaan. Lähtee vain tarpomaan puiden siimekseen.
”Mitä enemmän metsässä liikkuu, sitä enemmän metsää oppii arvostamaan”, Tihilä tiivistää. ”Olen huomannut, että metsäkysymyksiä koskeva, aggressiivinen kommentointi kumpuaa usein tietämättömyydestä. Se on sellaista katsomohuutelua.”
Toivoa on. Viime aikoina Tihilä on ollut mukana järjestämässä polkujuoksutapahtumia. Niihin on tunkua. Osallistujat ovat lähes poikkeuksetta kaupunkilaisia tietotyöläisiä, jotka palaavat metsälenkiltä hymyillen. Tuntuu siltä, että yhä useampi kuulee metsän kutsun ja osaa hakeutua sinne.
Löysin metsän äänet
Ainutlaatuisinta metsässä on kuitenkin se, miten se tarjoaa jokaiselle juuri sitä, mitä tämä tarvitsee. Puuseppäyrittäjä Ola Kukkasniemi ei nimittäin hae metsästä sitä tavallisinta, hiljaista rauhoittumispesää. Hänelle metsä on kaikkea muuta.
”Metsässähän ei itse asiassa ole koskaan hiljaista, vaan jatkuva meteli!” Kukkasniemi nauraa.
”Metsässä kuulee vähintäänkin linnunlaulua, veden solinaa, tuulta ja eläinten ääniä.”
Hänen mielestään metsään mahtuu lisääkin ääntä. Siksi hän ei arkaile käynnistää moottorisahaa Inarissa sijaitsevalla palstallaan. Itse asiassa Kukkasniemi on huomannut, että kuukkelit eivät ole rähisevästä sahasta moksiskaan. Päinvastoin, ne hakeutuvat säännöllisesti puusavotan tuntumaan kuulostelemaan, mistä on kyse. Metsä on ennen kaikkea elämää, johon ihmisenkin aiheuttamat äänet voivat istua yllättävän sopuisasti.
Vaikka Kukkasniemi ei vaali mielikuvaa hiirenhiljaisesta metsästä, metsä vaikuttaa hänenkin hyvinvointiinsa selvästi.
”En ole koskaan stressaantunut metsässä”, Kukkasniemi kertoo. Metsä on läsnä myös Kukkasniemen työssä, koska hänen työmateriaalinsa on puu.
”Joka ikinen lauta on erilainen. Erä hyvää, tasalaatuista puuta tekee minut onnelliseksi, mutta niin tekee materiaalin vaihtelevuus ja monimuotoisuuskin.”
Halusin oman palan
Pääkaupunkiseudulla työskentelevä Kukkasniemi huomasi joitain vuosia sitten, että iltakävelyt kauniissa puistoissa tai retket Nuuksion kaltaisissa, suosituissa kohteissa eivät enää riittäneet tyydyttämään hänen metsänälkäänsä. Hän tahtoi hankkia palan omaa metsää – osittain eläkesijoituskohteeksi, osittain henkilökohtaiseksi henkireiäksi.
Oli silkkaa sattumaa, että palsta löytyi aivan pohjoisesta, Karigasniemen seudulta.
Saaristosta maata oli kitsaasti tarjolla ja hinnat korkeat. Kun Kukkasniemi bongasi lehdestä huolimattomasti laaditun myynti-ilmoituksen sadasta hehtaarista Lapin perukoilla, hän ilmoitti puolisolleen löytäneensä etsimänsä. Sitten ostettiin satasen lennot Ivaloon ja vuokrattiin auto. Perillä odotti silmänkantamattomiin ulottuvaa, satumaista erämaata: mäntykangasta, hiekkametsää, lakkasoita, lampia. Naapurit olivat vanhoja saamelaissukuja, aktiivisia porotilallisia. Kukkasniemi oli myyty.
Tänä kesänä hän vietti puolisoineen omassa metsässä kuukauden – ei sentään taivasalla, mutta vaatimattomassa ”metsätalousrakennuksessa”. Se on kooltaan vain hitusen telttaa isompi.
”Olemme kumpikin tottuneet siihen, että mökillä ei ole sähköä ja vesi kannetaan sisään. Emme kaipaa mitään sen kummoisempaa”, Kukkasniemi naurahtaa.
Se, mitä oma metsä tarjoaa, on luksushuvilaa hulppeampaa.
”On mahdotonta kuvata sanoin, miltä näyttää, kun kalastelee koskella ja keskiyön aurinko ja täysikuu killuvat vierekkäin taivaalla. Nukkumaan mennessä korvat soivat kosken kohinasta.”
Noina hetkinä Ola Kukkasniemi on entistä vakuuttuneempi siitä, että metsässä on oikeastaan kaikki.
”Metsä tarjoaa suojaa, ravintoa, rakennusmateriaalia, rauhaa ja kauneutta. Mitään muuta ihminen ei tarvitsekaan.”
"En ole koskaan stressaantunut metsässä", kertoo Woodenin yrittäjä Ola Kukkasniemi.
Huudan tai olen hiljaa
On niitäkin, joille suhde metsään lujittuu niin vahvaksi, että sinne on päästävä pysyvästi. Näin kävi ex-huippumalli Saimi Hoyerille, joka asuu nykyään ympärivuotisesti Punkaharjulla. Hoyerilta diagnosoitiin reilut kuusi vuotta sitten vakava sairaus, joka sai hänet puntaroimaan elämänarvojaan uudelleen. Tärkeimpänä mieleen nousi koti. Hän oli saanut tarpeekseen suurkaupunkien hälinästä.
”Tahdoin sinne, missä sielu ja sydän jo olivat – metsään”, Hoyer sanoo.
Nyt Hoyer kertoo elävänsä ”laadukasta elämää”. Hän aloitti äskettäin uuden, vaativan pestin Punkaharjun Valtionhotellin johtajana, mutta upottaa metsän parhaansa mukaan myös työhönsä. Hotellin keittiössä häärää nyt villiyrttiguru Sami Tallberg, asiakkaille markkinoidaan luontoretkiä ja hotellin kuntosali on rakennettu – no, tietysti metsään.
On ihan selvää, että ihmiset on tarkoitettu metsään, sanoo Saimi Hoyer.
Työpäivän jälkeen Saimi Hoyer karkaa metsään karistamaan kiireet – sienestämään, juoksemaan, ihmettelemään, soutamaan, hiihtämään umpihangessa, mitä tahansa.
”Kaupungissa on helppo joutua tunneliin, jossa aistit turtuvat. Metsässä ne heräävät heti. Samalla omat murheet saavat erilaiset mittasuhteet: elämä jatkuu aina, omat ongelmat ovat pieniä. Metsä on turvapaikka silloinkin, kun olo ei ole paras mahdollinen. Sinne voi huutaa surunsa.”
Hoyerille onkin tärkeää, että myös hänen lapsensa rakentavat läheistä suhdetta metsään pienestä pitäen. Hän uskoo, että luonnossa liikkuminen ei kehitä ainoastaan lapsen mielikuvitusta, vaan saattaa luoda pohjaa jollekin vielä tärkeämmälle.
”Vahva luontosuhde on tehnyt minusta realistin ja pitänyt huolta siitä, että olen pysynyt edes suunnilleen täysijärkisenä. On ihan selvää, että meidät ihmiset on tarkoitettu metsään.”