Taide avaa reittejä ajattelulle

Kiasman kolmannen kerroksen neuvotteluhuoneesta avautuu upea näkymä Musiikkitalon ja Eduskuntatalon suuntaan. Ensin paikalle tulee Satu Oksanen: pitkä poninhäntä, sinivalkoinen paitapusero, liehuvat punaiset housut.

”Missä se Piia nyt on. Tämä on ehkä meidän persoonallisuusero”, Satu huolehtii, ja sitten avain jo kääntyy lukossa.

Sisään astuu Piia Oksanen: pitkä poninhäntä, veistoksellinen vaaleanpunainen college, vaaleat housut.

He ovat syntyneet minuutin erolla toisiinsa ja nyt, aikuisina, he ovat molemmat Kiasman kuraattoreita. Työpaikalla heitä erottaa vain seinä – ja työtehtävä, vähän: Satu toimii Kiasman pysyvän kokoelman parissa, kun taas Piia suunnittelee vaihtuvien näyttelyiden sisältöjä.

”Kaksosuus on supervoima. Toiseen on olemassa synnynnäinen luottamus. Siskolla voi testata ideoita ja hän uskaltaa antaa myös murskakritiikkiä”, Satu Oksanen sanoo.

Silti tämä erikoisuus, että Kiasman seitsemästä kuraattorista kaksi on kaksosia, on Oksasten mielestä sattumaa. Tai ainakaan se ei kuulunut heidän suunnitelmaansa.

Siskon perässä museoalalle

Ovet Kiasmaan avautuivat Satu Oksaselle kuusi vuotta sitten ja hänen siskolleen puoli vuotta myöhemmin.

”Sattuma on sekin, että pestejä avautui näin lähellä toisiaan. Kiasmassa on pitkät urat”, Piia Oksanen toteaa.

Mutta miten kaksoset päätyivät täsmälleen samalle, Suomessa hyvin pienelle, alalle?

”Ammatti ei ole periytynyt, emme ole taideperheestä”, naiset nauravat.

Lapsena Oksaset saivat kyllä kokeilla erilaisia harrastuksia ja etsiä omaa juttuaan. Tyttöjä kuskattiin kuvataidekouluun ja pianotunneille pienestä asti, ja museot olivat tuttuja käyntikohteita. He päätyivät peruskoulun jälkeen kuvataidelukioon, vaikka siinä vaiheessa intohimoja oli muitakin.

”Haaveilin niihin aikoihin arkkitehdin ammatista”, kertoo Satu, ja Piia nyökkäilee vieressä.

”Sama.”

Lukion jälkeen he päättivät, etteivät hae samaan opiskelupaikkaan. Satu opiskeli ensin muotoilua ja historiaa mutta päätyi lopulta Piian tavoin taidehistoriaan. Taiteen tutkimus ja historia, taide ilmiönä ja sen suhde yhteiskuntaan kiehtoivat molempia.

”Asioiden jakaminen on ollut meille luontevaa ehkä kaksosuuden vuoksi. Olimme jo kouluaikoina niitä, jotka polkaisivat näytelmät ja myyjäiset pystyyn ja keräsivät ihmiset kokoon", Piia miettii.

Se, että molemmat päätyivät juuri Kiasmaan, ei kaksosten mielestä sikäli ole yllättävää, että kyseessä on yksi nykytaiteen alan halutuimmista työpaikoista. Dream job, kuten Piia sanoo.

”Tällä museolla on osana Kansallisgalleriaa merkittävä kansallinen tehtävä mutta toimintaa on myös kansainvälisesti”, hän perustelee.

Satu on työskennellyt uransa alusta asti museoissa, Piia taas aloitti yksityisessä galleriassa. Kaksoissiskon työnkuva kuitenkin tuntui niin kiehtovalta, että hänkin hakeutui museopuolelle seitsemisen vuotta sitten.

”Pääsin katsomaan Sadun työtä läheltä ja ihailin sitä, että hän seurasi taidetta niin laajalta alueelta. Hän löysi kokeellisempia juttuja kuin minä, joka työskentelin enemmän kaupallisten paineiden alla”, Piia sanoo.

Siinä missä gallerioissa kävijöitä saattaa olla kymmeniä päivässä, Kiasmassa heitä on joinakin päivinä yli tuhat.

Toisen katse avaa ymmärrystä

Kun Satu ja Piia Oksanen raivaavat puutarhaa kesäpaikassaan, salakuuntelijalle on tarjolla perehdytys heidän viimeisimpiin näyttelykokemuksiinsa ja alan ajankohtaisimpiin käänteisiinj. Käynnissä on jatkuva taideseminaari, joka ei noudattele työaikaa.

Tiukinta arvostelua kaksosilta saavat osakseen tasa-arvokysymyksiin ylimielisesti suhtautuva ohjelmisto tai nurkkakuntaisuus. Toki myös haltioitumiset jaetaan.

”Viimeisimpänä innostuin Jaakko Pietiläisen videoteoksesta Sentences, jonka saimme juuri hankittua Kiasman kokoelmiin. Odotan, että pääsemme näyttämään sitä yleisölle”, Satu sanoo.

Kaksoset näkivät teoksen keväällä Galleria Sinnessä samassa kuraattoriseurueessa, ja molemmat vaikuttuivat. Kun merkitsevä neuvonpito teoksen edessä alkoi, Piia tosin siirtyi sivummalle: hän arvasi, mistä on kyse, eikä Kiasman kokoelman kartuttaminen kuulu hänen työtontilleen. Satu sen sijaan kuuluu Kiasman hankintalautakuntaan.

Kuten tälläkin kertaa, usein Oksaset ovat taiteen äärellä samanmielisiä. Kumpikaan ei innostu puhumaan “taidemausta” tai nimeämään lempitaiteilijaa. Työhuoneen seinällä kummallakaan ei ole taidetta, sillä valinta olisi liian vaikea.

”Taidemaku sanana kuulostaa siltä, kuin se olisi jokin synnynnäinen asia. Puhun mieluummin taidenäkemyksestä, joka on kerroksellinen ja muuttuu oman kokemuksen mukana jatkuvasti”, Satu sanoo.

”Jos olisin kymmenen vuotta sitten päättänyt, että tämä on minun suosikkitaidettani, olisin nyt nykytaiteen kuraattorina pudonnut totaalisesti kärryiltä”, Piia huomauttaa.

He kiinnostuvat, kun taidekokemus herättää kysymyksiä tai kritiikkiä tai jää häiritsemään. Joskus se voi vahvistaa omaa ajattelua, toisinaan haastaa sen. Pietiläisen teosta molemmat pitivät paitsi toteutukseltaan taitavana myös sisällöllisesti arvoituksellisena. Sitä ei voinut ratkaista.

”Kaikista mielenkiintoisinta on aina se, jos Satu on nähnyt jonkin asian ihan eri tavalla kuin minä tai pitää toimivana joitakin ratkaisuja, joita itse en ole lainkaan ymmärtänyt. Se auttaa minuakin näkemään teoksen toisesta kulmasta”, Piia miettii.

Helpoiten molemmat kiinnittävät huomiota sellaisiin teoksiin, joita omat työtehtävät panevat skannaamaan. Pysyvää kansallista kokoelmaa keräävän on mietittävä myös käytännön asioita, kuten sitä, miten teoksia pystytään säilyttämään pitkäaikaisesti.

”Lähtökohtana useimmiten on, että teos pysyy samassa fyysisessä muodossaan tästä ikuisuuteen”, Satu huomauttaa.

Jokainen kysymys on hyvä

Neuvotteluhuoneen oven takana Kiasman näyttelysaleissa yleisö mittailee katseellaan Tom of Finlandin piirustuksia. Niitä esittelevä näyttely on esillä lokakuuhun asti.

Suurta huomiota saaneiden piirroksien kohdalla Oksaset suosittelevat unohtamaan ennakkoluulot ja ihan vain katsomaan. Mitä kuvassa oikeastaan on? Pelkkä katseen tarkentaminen voi avata kiinnostavia tulkintoja.

”Taide ei tarjoa ratkaisuja, vaan sen tehtävä on herättää uusia kysymyksiä”, Piia linjaa.

Tom of Finland -näyttelyssä voi perustellusti kysyä vaikka, miksi töitä on niin paljon, miksi ne ovat mustavalkoisia, miksi ne ovat niin pieniä tai miksi miehet ovat alasti. Näitä asioita voi sitten lähteä tutkimaan pidemmälle oppaan, oman seuralaisen tai vaikka Googlen kanssa.

”Joihinkin asioihin on selitys, mutta kaikkeen sitä ei edes tarvita. Taide ei ole mikään tentti, ei siinä ole oikeaa ja väärää”, Satu sanoo.

Se on kaksosten mielestä osa taiteen merkitystä. Taide herättää ajatuksia, kriittisyyttä, argumentteja puolesta ja vastaan. Se opettaa ajattelua myös kuraattorille.

Viimevuotisessa ARS-näyttelyssä oli mukana saamelaistaiteilija Joar Nango, jonka kanssa Piia kävi pitkiä eettisiä keskusteluja ennen kuin sopimukseen päästiin. Hän mainitsee sen yhtenä palkitsevimmista työprojekteistaan.

”Nango kysyi, miksi museo haluaa näyttää hänen teoksiaan tai onko meillä saamelaistaiteilijoiden töitä muuten esillä. Neuvottelimme pitkään myös siitä, missä tilassa hänen teoksensa esitetään ja miksi. Tällaisesta omia näkemyksiä haastavasta prosessista opin itse ihan valtavasti”, Piia toteaa.

Jotain samaa kaksoset toivovat taideyleisöillekin: että taiteen äärellä uskallettaisiin heittäytyä, kysyä ja ajatella. Silloin avautuu reitti yllätyksille.