Minne äänet katosivat

Suomalaiset vedet ovat yhtä ihmeellisiä kuin tropiikin turkoosit valtameret. Sukeltajat näkevät jo, kuinka Itämeren vointi paranee.
Kuvat: Vesa-Matti Väärä

Suomalaiset vedet ovat yhtä ihmeellisiä kuin tropiikin turkoosit valtameret. Sukeltajat näkevät jo, kuinka Itämeren vointi paranee.

Vesa-Matti Väärä

Vesa-Matti Väärä

Jos makaa ihan pohjaa vasten, ne tulevat. Meren pohja on vatsaa vasten hiekkainen. Raapivat pikkukivet eivät tunnu märkäpuvun läpi. Aistit heräävät, ihan kuin joku olisi hyvin lähellä. Sitten se tapahtuu: raitakylkiset ahvenet uskaltautuvat uiskentelemaan ihmisen ympärille.

Vedenalaista kuvaamista harrastava Vesa-Matti Väärä tietää, miten meren pohjassa kannattaa käyttäytyä, jos haluaa saada saalista – ei tosin koukkuun, vaan kameran muistiin.

Kullakin kalalajilla on oma temperamenttinsa. Ainoastaan verkkaisuus tepsii oikeastaan kaikkiin. ­Vaikka kalat ovat arkoja, ne osuvat välillä lähelle, kun malttaa liikkua tyynesti.

Reviiritietoisen hauen katseessa on viisasta ­syvyyttä, lahnaparvet ovat hölmömpää väkeä.

Kun kaikki menee nappiin, sävykkäät valokuvat ovat yhtä aikaa selkeitä ja salaperäisiä: hontelo meduusaparvi, yksityiskohta proomun hylystä, aaltoon iskevä sadepisara myrskysäällä. Lituskainen kampela hiekkapohjaa vasten tai pohjaan vajonnut ja kasvillisuuden kuorruttama, hylätty kansituoli vierasvenesataman laiturin kupeessa.

Hetken ajan ihminen elää samoilla säännöillä kuin kalat.

Usein ei tapahdu mitään

Vesa-Matti Väärän rakkaus sukeltamiseen syttyi jo pikkupoikana, kun hän sai nauvolaisella hiekkarannalla käsiinsä ensimmäisen snorkkelinsa. Isovanhempien mökillä vietetyt kesälomat kuluivat rantavedessä simpukoita keräten. Samoissa vesissä hän viihtyy yhä. Hän tahtoo näyttää kuvillaan, mitä Saaristomeri ja Itämeri kätkevät pintansa alle.

Meri ei tarjoile uskomattomia otoksia jatkuvalla syötöllä. Usein käy niin, että sukellusreissulla ei tapahdu mitään kummallista tai kuvaamisen arvoista. Joskus pinnan alla on yksinkertaisesti tylsää. Mutta ne poikkeukselliset hetket korvaavat kaiken.

”Sukelluksen aistimaailma ja ärsykkeet poikkeavat arkielämästä. ­Merenalainen maailma edustaa minulle täyttä tyyneyttä, itsenäisyyttä ja selkeyttä. Pinnan alla olen itseni kanssa, rauhassa – kuten tässä maailmassa on välillä tarpeenkin olla. Yhteydessä luontoon koen oman pienuuteni ja heikkou­teni ­uudella ja tarpeellisella tavalla.”

 

Vedenalainen kuvaaminen ei ole ainoa laji, joka houkuttelee Väärän märkäpukuun. Hän on harrastanut sukelluskalastusta kilpatasolla jo toistakymmentä vuotta. Lajissa käytetään vapaasukellusvälineitä ja harppuunaa.

”Pitkillä räpylöillä polskutellessa olen oman fysiikkani varassa. Sukeltaminen vaatii omien rajojen tuntemista sekä kunnioitusta merta kohtaan. Vedessä on pysyteltävä tyynenä, ja olon on oltava turvallinen.”

Väärälle sukeltaminen on kaikissa muodossaan ennen kaikkea pakokeino todellisuudesta.

Maiju Lanki

Maiju Lanki

Toiveikas kenttätyössä

Viimeistään maaliskuussa se iskee: toimiston seinät alkavat kaatua päälle. Tilalle hiipii kutkutus päästä pinnan alle. ­Data-analyysi ja koulutustilaisuudet vaihtuvat kenttä­työhön.

Kun rantaan viimein päästään, Maiju Lanki ei vedä lämpö­kerraston päälle märkäpukua, vaan kuivapuvun. Se on kätevämpi. Kun tekee päivän aikana useita erillisiä ­sukelluksia, väliajat on mukavampi viettää kuivana.

Ennakkovalmistelut ovat hikistä puurtamista, mutta veden alla sähellys unohtuu. Itämeren maisema on tälläkin kertaa erilainen ja kiinnostava.

Maiju Langille sukeltaminen on kenttätyötä. Hän työskentelee suojelubiologina Metsähallituksen Etelä-­Suomen Luontopalveluissa, jossa hän vastaa itäisen Suomenlahden vedenalaisesta tutkimuksesta. Metsähallituksen leivissä työskentelee yhteensä viisi hänen kaltaistaan aluemeribiologia, jotka on sijoitettu pitkin rannikkoa. Langin asemapaikkana on Kotka.

Paineilmalaitteet rakentavat raamit sukellusten kestolle. Pisimmillään merenalaista elämää voi tutkia kerrallaan puolitoista tuntia.

”Meille sukeltaminen ei ole pääasia, vaan väline. Siksi itse sukellus ei saa viedä voimia tai huomiota. Vaikeinta on pysyä jatkuvasti skarppina pinnan alla ja tehdä aivotyötä.”

Hauen katseessa on viisasta syvyyttä. Lahnaparvet ovat hölmömpää väkeä.

Lanki on sukeltanut Itämeressä työnsä puolesta jo vuosikymmenen ajan. Hän on nähnyt lähi­meremme muutoksen omin silmin: näkyvyys on parantunut selvästi, vaikka rehevöityminen on yhä ongelma.

”On totta, että Itämerellä ei mene kovin hyvin, mutta sen surkeaa vointia liioitellaan. Voisimme korostaa ennemminkin sitä, kuinka ihmisten toimilla on vaikutusta meren tilaan. Minun oloni Itämeren suhteen on ehdottomasti toiveikas.”

Näkyjä satuviidakosta

Vaikka sukeltaminen on Maiju Langille työtä ja keino päästä käsiksi tutkimuskohteisiin, se tarjoaa myös unohtumattomia elämyksiä. Parasta ovat painottomuuden tunne ja huikeat maisemat. Niistä upeimmat löytyvät sisäsaariston lahdenpohjukoista, vene­väylien ulkopuolelta.

”Sykähdyttävimmät näkymät ovat kuin satuviidakosta. Vesi on kirkasta, värit voimakkaita ja meri luonnontilassa.”

Lanki sukeltaa työssään ympäri vuoden, vaikka talvikuukausina vähemmän. Sade ei haittaa veden alla, mutta syysmyrskyt eivät ole mukavinta sukellusseuraa.

”Silloin tulee usein todella huono olo”, Lanki nauraa. ”Ei ole kovin helppo sukeltaa, kun aallot heijaavat tauotta edestakaisin.”

Silti juuri vuodenkierto on osa vedenalaisen maailman kiinnostavuutta. Vaiheet myötäilevät kuivan maan vuodenaikoja. Talvella jääkansi rauhoittaa meren ja vaihto­lämpöisten eläinten tahti on verkkainen, keväällä valo karkaa myös pinnan alle ja vesikasvit ovat pienillä, toiveikkailla silmuilla. Loppukesästä merenalainen maailma kukoistaa runsaana, ja syksyllä kasvien lehdet alkavat ruskettua ja putoilla.

”Kaiken kaikkiaan meri jaksaa aina ihmetyttää. Juuri kun luulee nähneensä melkein kaiken, eteen pälähtää jotakin uutta. Sukeltaessa ajattelen usein, että teinpä hyvän uravalinnan – sillä vitsit, miten upeita paikkoja Itämeri on täynnä. Siksi menen veden alle aina mielelläni.”

Topi Lintukangas

Topi Lintukangas

Pitkälle, syvälle, ennätyksiin

Joskus uppeluksiin voi ajautua puolivahingossa. Topi Lintukankaan tarina ei ole se tavallisin.

Lintukangas työskenteli 2000-luvun alussa Suunnolla, jossa työnantaja tarjosi mahdollisuuden tutustua laitesukellukseen. Se ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä, vaan happipullojen eli ”isojen tynnyrien” kanssa pelaaminen tuntui Lintukankaasta vaivalloiselta. Sen sijaan hän hankki maskin ja pitkät räpylät.

Ammattitriatlonistinakin toiminut Lintukangas hyppäsi altaaseen ja testasi uusia ostoksiaan. Tuntui hienolta sukeltaa vain oman kehonsa ehdoilla, ilman vekottimien tukea. Sadan metrin sukellus sujui kepeästi. Lintukangas selvitti, paljonko Suomen ennätys oli. Vain 250 metriä! Ei kulunut kauaa, kun hän peittosi ennätyksen.

Turska on Itämeren kiinnostavin kala. Jos turska viihtyy, toivo paremmasta vahvistuu.

Pituuden jälkeen Lintukangas alkoi selvittää, mistä syvyyssukelluksessa oli kyse. Asiat etenivät taas vauhdilla. Pian hänet oli pestattu mukaan lajin MM-tiimiin.

Syvyyssukellus oli vuosituhannen alun Suomessa vielä lapsenkengissä, joten Lintukangas alkoi lähetellä sähköposteja lajin kansainvälisille huipuille. He kutsuivat miehen mukaan harjoittelemaan Etelä-Euroopan eksoottisimpiin kohteisiin. Seuraavina vuosina Lintukangas alkoi tehtailla maailmanennätyksiä pitkin maailmaa.

Topi Lintukangas muistaa vieläkin elävästi, miten MM-sukellusyrityksiin valmistauduttiin. Hengityksen valmistelu alkoi jo puoli tuntia ennen suoritusta. Puoli minuuttia happea sisään, puoli minuuttia ulos. Superverkkaisen rytmin avulla syke hivutettiin mahdollisimman alas. Mieleen tavoiteltiin täyttä tyyneyttä.

Se ei ollut helppoa, kun valvojat poukkoilivat säännöllisin väliajoin ilmoittamassa kiihtyneesti huutaen, koska ennätyskoitos alkaisi.

”Ten minutes! Five minutes!”

Kokoan itseni hengittämällä

Topi Lintukangas oppi sulkemaan hoputtajan äänen pois mielestään ja pysyttelemään rauhallisena. Siitä niksistä hän on yhä kiitollinen. Mies kertoo, että sukelluksessa opituista hengitys- ja rentoutumistekniikoista on hyötyä myös hektisessä työelämässä.

”Minulla on tiettyjä rituaaleja ennen tärkeitä palavereja. Pystyn kokoamaan itseni hengittämällä. Pulssi laskee, lataudun täysin ja olen valmis kohtaamaan mitä tahansa.”

Sukeltaminen on Lintukankaan mukaan muutenkin oivallista vastapainoa modernin työelämän vaatimalle moniajolle ja suoranaiselle hosumiselle – siis sitä kuuluisaa hetkessä elämistä.

”Sukellus on multitaskingin vastakohta. Se vaatii sataprosenttista keskittymistä. Sukeltaessa mielestä yksinkertaisesti katoaa kaikki muu. Meditaatio on ehkä kliseinen sana, mutta sukellus on hyvin lähellä sitä.”

Keveää, rajatonta ja kolmiulotteista, sellaista on liikkuminen pinnan alla.

Kun Topi Lintukangas sai tarpeekseen ennätysrumbasta, hänen sukellusharrastuksensa rauhoittui. Hänen ei enää tarvinnut kyntää lähijärviä kaverin ja käsikaikuluotaimen kanssa etsimässä tarpeeksi syviä harjoittelukohteita.

Nyt Lintukangas roikkuu toisinaan kölistä sukeltamassa perheen kesäisillä purjehdusreissuilla ja odottaa, että lapset tulisivat snorklailuikään. Sukeltamisen taika ei unohdu, vaikka harrastus olisi välillä paussilla.

”Sukellus on äärimmäisen kaunis laji”, Lintukangas kuvailee.

”Liikkuminen on keveää, rajatonta ja kolmiulotteista. Se on oma kupla, jossa itsensä voi löytää ja ylittää ihan ­uusilla tavoilla. Hetken ajan sukeltaja elää samoilla pelisäännöillä kuin kalat.”

Jaa artikkeli