Taideaarteiden äärellä

Sammon kokoelma vie löytöretkelle suomalaisen kuvataiteen historiaan. Kokoelman helmet nostetaan pian esille Helsingin Taidehallissa.
Sammon kokoelma

Taide iskee itsesuojelumekanismin ohi

”Muutaman vuoden vanha englantilainen tutkimus paljasti, että taidenäyttelyissä käy nykyään enemmän ihmisiä kuin jalkapallo-otteluissa. Kehitystä selittää osaltaan varmasti se, että elämme visuaalisuuden kyllästämässä maailmassa. Viittausten ja kehysten ymmärtäminen on muuttunut tärkeämmäksi. Ehkä siksi museoiden kävijämäärät ovat kasvussa sekä meillä että muualla.

Kuvataidetta voi katsoa myös älylaitteen näytöltä. Teoksen ja katsojan välissä oleva linssi aiheuttaa kuitenkin väistämättä tietynlaisen vääristymän, vaikka kuvaamiseen ja tallentamiseen panostetaankin entistä enemmän.

Museossa pääsee todelliseen vuorovaikutukseen taiteen kanssa. Yksittäisen teoksen rinnalla näyttelyn kokonaisuudella on kaarensa, jossa työt muodostavat jatkumon. Kun katsoo yhtä teosta, silmäkulmassa näkyy jo jotakin muuta.

Taidemuseoiden suurimpia kilpailijoita ovat kotisohva ja suoratoistopalvelut. Pelkomme on, että kaikesta kulttuurissamme pitäisi tehdä mahdollisimman joutuisaa. Silti kukaan ei valita, jos joutuu jonottamaan menestysnäyttelyyn puoli tuntia. Museokäynti onkin myös sosiaalinen tapahtuma. Kanssakäyminen voi tapahtua puolivahingossa: ventovieraat päätyvät usein keskustelemaan keskenään teosten äärellä.

Kuvataide iskee ihmisen itsesuojelumekanismin ohi. Siksi teosten äärellä liikututaan usein kyyneliin, ja ne tarjoavat kävijöille suoranaisia avainkokemuksia. Parasta palautetta on, kun ennalta ennakkoluuloinen museovieras kertoo tulleensa paikalle vaimon pakottamana, mutta ilmoittaapalaavansa seuraavaankin näyttelyyn. Silloin olemme onnistuneet.”

Taidehallin johtaja Jan Förster

Ahneus iskee, kun mukaan haluaisi poimia kaiken

”On poikkeuksellista saada samaan tilaan tällainen määrä hyviä töitä pitkältä aikajänteeltä. Sammon kokoelma kattaa hienosti suomalaista taidetta. Sen vanhimmat, lähes kaksisataavuotiaat teokset ovat peräisin jo itsenäisyyttä edeltäneeltä ajalta.

Moni saapuu näyttelyyn juuri näiden vanhimpien teosten takia. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta onneksi kävijä näkee samalla käynnillä myös muiden aikakausien työt ja altistuu niille väistämättä.

1970- ja 1980-lukujen konkretismi ovat Sammon kokoelmassa valtavan hyvin edustettuina. Kuraattorilla on niiden äärellä käsissään suoranainen runsaudenpula, sillä näyttelytilat ovat rajalliset. On helppo joutua ahneuden kouriin, kun haluaisi poimia mukaan kaiken. Nostan mieluusti esiin taiteilijoita, jotka ansaitsevat tulla löydetyiksi.

Taide on ikuista aaltoliikettä. Välillä taiteilija painuu piiloon, sitten nousee taas esiin. Tämä jännittävä aallokko näyttäytyy myös Taidehallin näyttelyssä. Monelle vanhemmalle työt eivät ole tuntemattomia, mutta ovat silti saattaneet hetkellisesti unohtua. Nyt niihin liittyvät muistot voi kaivaa esille muistilokeroistaan. Nuoremmalle kävijälle Sammon kokoelma taas tarjoaa tavan hahmottaa suomalaista taidehistoriaa yhdellä käynnillä.

Tyylilajien määrästä huolimatta taidekokoelmalla on aina tietty, oma henkensä. Kokoelma ei myöskään koskaan kata kaikkea – eikä kuulukaan. Juuri se on taidekokoelman juju ja hienous.
Kuvataide tarjoaa näennäisesti erityisesti esteettisiä elämyksiä. Vaikka se ei ole varsinaista lääkettä, valeriaanaa tai aspiriinia, se voi hoitaa omalla tavallaan katsojaa. Samalla se antaa mahdollisuuden kelata omia ajatuksiaan ja saada uudenlaisia virikkeitä.

Tärkeintä kuitenkin on, että näyttelykokemus on yksinkertaisesti suuri nautinto.”

Taidekuraattori Tuula Karjalainen

Katsoja viimeistelee teoksen

”Sammon taidekokoelman alkuperäinen tarkoitus oli tuoda kuvataide henkilökunnan näkyville, elävöittää kaavamaista konttorimaailmaa ja lisätä henkilöstön hyvinvointia. Kokoelman kerääminen aloitettiin 1970-luvun alussa, jolloin yhtiön henkilöstöstä koostettiin taidetoimikunta.

Henkilökunnan rooli oli keskeinen, vaikka toimikunnassa oli mukana myös merkittävä ulkopuolinen asiantuntija, Erik Bergh. Toimitusjohtaja istui rahakirstun päällä, mutta toimikunta sai vapaat kädet teosten valitsemiseen.

Liityin toimikuntaan 1980-luvun alussa. Haalimme teoksia vierailemalla taiteilijoiden ateljeissa. Olennaista on, että emme olleet kiinnostuneita ainoastaan tunnetuista taiteilijoista, vaan tuntemattomammistakin tekijöistä. Meillä ei ollut määrättyä suuntaa, vaan luotimme intuitioomme. Se, että emme olleet ammattilaisia, saattoi olla jopa vahvuus.

Hankintamme jakoivat mielipiteitä. Esimerkiksi naivisti Alpo Jaakolan kädenjälki ei ollut kaikkien mieleen. Eräs turkulainen työntekijä ilmoitti, että ellei Jaakolan taulu lähde konttorin seinältä, hän lähtee itse.

Kun vahinkovakuutusyhtiö Kansa ja Sampo fuusioituivat 1990-luvun puolivälissä, Kansan ei-esittävän kuvataiteen kokoelma siirtyi kaupan mukana. On harvinaista saada kokonainen kokoelma haltuunsa. Se oli kova juttu, vaikka kaikki eivät sitä ymmärtäneet.

Suomalaiset ovat tykästyneet realistiseen, romanttiseen kuvataiteeseen. Ei-esittävää taidetta kommentoidaan usein pilkallisella ”Minäkin osaisin tehdä tuon” -tyylillä.

Sammon kokoelmaan on kuitenkin kerätty rohkeasti myös riskialttiimpia teoksia. Kun hankin kokoelmaan 50-lukulaisen Husqvarnan ruohonleikkurin, jonka taiteilija oli lehtikullannut, minulle povattiin vitsikkäästi jopa potkuja.

Leikkuri asetettiin Aleksanterinkadun ja Kluuvikadun kulmassa olevan Sammon konttorin ikkunaerkkeriin, ja se keräsi paljon kiitosta ja kehuja. Silloin minun teki mieli näyttää epäilijöille pitkää nenää.

Taidekokoelman kerääminen vaatii itsevarmuutta ja ennakkoluulottomuutta. Pintapuolinen katselu ei riitä: taiteen sanoma pitää tajuta. Valokuvantarkka realismi ei ole kiinnostavaa, ellei taustalla ole taiteilijan hoksausta. Taideteos ei myöskään ole sisustuselementti, joka valitaan sohvan värin perusteella.

Työn ja sen katsojan välille pitää syntyä vuoropuhelu. Katsoja viimeistelee aina teoksen ja rakentaa sen mielessään loppuun.”

Kuvataiteilija Rauno Luttinen

Jaa artikkeli