Viikkokatsaus: Millaisin odotuksin lähdetään seuraavaan tuloskauteen?

Markkinakatsaus

Lapsen syntymä edessä? Henkivakuutus on perheelle tärkeä turva

Arjen riskit

Tämä lähti laukalle

Jotkut ostavat moottoripyöriä, toiset rakentavat maneeseja. Erkki Siltala on pystyttänyt Järvenpäähän ratsastuskeskuksen, joka hakee vertaistaan.

Erkki_Siltala.jpg
Kuva: Katri Siltala

Alussa oli kirjailija, säveltäjä ja ratsu. Velikullat Juhani Aho ja Jean Sibelius olivat yhteistuumin hankkineet hevosen ja ristineet sen kansallisromanttisessa hengessä Pekaksi.

Pekan elämä ei ollut hassumpaa. Se laidunsi kauniilla niityllä kivenheiton päässä Tuusulanjärvestä ja lievitti pelkällä olemassaolollaan isäntiensä luomisen tuskaa. Välillä tosin piti öitä myöden laukata ties minne ja osallistua seudun vilkkaan taiteilijaseurapiirin rientoihin.

Samalla niityllä jatkuu sama meno edelleen: siellä on hevosia ja niiden kautta elämäänsä sisältöä ammentavia ihmisiä. Mittakaava ja puitteet ovat tosin tyystin muuttuneet. Paikalle on noussut Suomen ensimmäinen state-of-the-art-ratsastuskeskus, Aino. Sen uumenissa asuu nyt kaksikymmentäviisi Pekka-hepan seuraajaa ja majoitustilaa on peräti seitsemällekymmenelle.

Ilmeisen oikeutetusti Aino mainostaa itseään Euroopan moderneimpana ratsastuskeskuksena. Ympäri vuoden käytössä olevien maneesien lämpötila ja kosteus ovat hevosille ihanteellisia eikä kimmoinen maapohja saa kavioita kivistämään. Katsomotilaa on liki viidellesadalle ja hevostelua voi seurata ravintolan pöydästä tai kahdenkymmenen hengen VIP-saunasta.

Keskuksen nimeä ei ole tietenkään tuulesta temmattu.

”Sibeliuksen vaimohan oli Aino, samoin edesmennyt äitini. Ja nyt meillä on uusi varsa, jonka olemme nimenneet myös Ainoksi”, kertoo Erkki Siltala, paikan perustaja ja omistaja.

Voisi kuvitella, että Siltala olisi intohimoinen harrastaja. Mutta ei, ratsaille nousu odottaa edelleen.

”Varmaan minun on pakko jossain vaiheessa aloittaa. En karkuunkaan pääse, tullaan sitten vaikka väärin päin alas. Kilpahevoset ovat kyllä kuin formuloita, niiden selässä en pysyisi kahta sekuntia. Mutta ratsastuskoulun hepat ovat passatteja tai pooloja, kivoja ja rauhallisia. Niillä voisi yrittää.”

Siltala on outolintu. Mielikuva ratsastuksen kanssa tekemisissä olevista herroista on kliseisen vahva. Tiedättehän, kiiltävät saappaat, tyköistuvat housut ja takki, ruotsiin vienosti vivahtava puheenparsi – jossain Munkkiniemen kreivin ja Mannerheimin välimaastossa.

Sellaisesta karikatyyrista Erkki Siltala on mahdollisimman kaukana. Hän kulkee ympäriinsä kulahtaneen kesäisissä farkkusortseissa, t-paidassa ja sandaaleissa – ja nauraa hersyvästi. Vain kädessä oleva läppäri paljastaa, että tämä pitkänhuiskea tyyppi ei ole hieman varttuneempi tallipoika.

Tämä poikamainen kaveriko on muka jo yli viisikymppinen?

Tunteella vedetty

Ainon perustaminen ei varsinaisesti liittynyt keski-iän kriisiin, mutta oli ikävuosillakin jokin rooli. Jotkut ostavat moottoripyöriä, toiset rakentavat ratsastuskeskuksia.

Erkki Siltala on huomannut olevansa merkittävästi onnellisempi kuin aiemmin.

”Olin 49-vuotias, kun Aino rakennettiin ja oli aika laittaa elämä uusiksi. Onhan tässä ollut vääntämistä, mutta aamuisin on mukava herätä. Tänäänkin vein hevosia laitumelle ja seurasin varsan touhuamista. Ne ovat arvokysymyksiä. Vaikka olisihan rahan voinut muuallekin laittaa”, sanoo Siltala, mutta ei suostu ottamaan titteliä ratsastusurheilun Hjallis Harkimona.

Ratsastuskeskukseen on uponnut Siltalan omaakin rahaa. Hän kertoo sijoittaneensa Ainoon kuusi miljoonaa euroa. Neljän toimintavuoden jälkeen touhu on vielä miinuksella. On tehty virheitä, kuten teatteriesityksiä. Ja on ollut epäonnea, Nations Cup sattui sen kesän ainoaan monsuuniviikonloppuun.  Erkki Siltala ei peittele numeroita, ei omaa vastuutaan, eikä sitä, että on henkisesti raskasta kaivaa edelleen omaa kuvetta.

”Tämä paikka on minulle vielä velkaa varmaan kolmisen miljoonaa.”

Toteamus tulee hymyn kera. Mies myöntää olleensa projektin kanssa kuin huoleton hevonen.

Kipinä ratsastukseen syttyi tyttären harrastuksen kautta. Kun ystävä kertoi Senaatti-kiinteistöjen kauppaavan neljää hehtaaria Järvenpäästä, Siltala teki täysihintaisen tarjouksen (380 000 euroa). Pienen korotuksen jälkeen hän huomasi olevansa omistaja.

Siitä se lähti, kaupungin suosiollisella avustuksella. Siltala kiittää vuolaasti Järvenpäätä, jossa on suhtauduttu hänen suunnitelmiinsa ja hakemuksiinsa myönteisesti.

Vain läppäri paljastaa, että Siltala ei ole hieman varttuneempi tallipoika.

 

Laukalla on menty ja komeasti.

”Minulla ei ollut budjettia tai laskelmia edes siitä, miten liiketoiminta tulee kannattamaan. Kaverini sanoi, että kun alat laskentaohjelmaa pyörittämään, niin pieleen menee. Vedin siis tunteella. Tekeminen on ollut iloista meininkiä, olemme vaan vihellelleet. Mutta nyt on aika ryhtyä tekemään asioita kuten pitää ja päästä plussan puolelle”, mies myöntää.

Menestyspotentiaali on eittämättä olemassa. Ratsastuksen harrastajia on Suomessa noin 170 000. Hevostalouden – mitä se sitten sisältääkin – liikevaihdoksi arvioidaan vuositasolla yli 830 miljoonaa.

Etuna on myös se, että Ainon perustaja tuli alalle sisäpiirien ulkopuolelta. Paikka on yhdistänyt harrastajia, jotka osaavat olla kiitollisia kunnon olosuhteista. Suomen talvisesongissa oli aiemmin neljä kuollutta kuukautta, mutta nyt on paikka ympärivuotiselle toiminnalle ja tapahtumille.

Yrittämisen perussäännöt ratkaisevat Siltalan mukaan lopulta sen, lähteekö Aino lentoon.

Kansan lajiksi

”Haudankaivaja tai heppayrityksen pyörittäjä, lainalaisuudet ovat samat. Älä huijaa, tunne kello ja kalenteri, kunnioita ihmisiä, älä ole ylimielinen, ole oma itsesi. Älä puhu pahaa. Jos ei ole hyvää sanottavaa, ole hiljaa. Kun vetää rooleja, niin roolit menevät sekaisin”, Siltala kiteyttää.

Hänen mielestään yrittämisessä pätevät samat lainalaisuudet kuin muussakin elämässä. Perusasioita ei pidä säätää. Kun niistä pitää huolen, asiat yleensä kääntyvät oikeaan suuntaan, vaikka välillä tulisikin lunta tupaan.

Välillä Erkki Siltala suuntaa katseensa kaihoisasti länteen. Ruotsissa vallitsevasta yrittäjien kollegiaalisuudesta olisi opittavaa.

Ainon haasteet ovat kovat, sillä Siltala käy tavallaan kahden rintaman taistelua. Vanhat harrastajat on pidettävä tyytyväisinä, samoin sponsorit. Siksi maneesin kupeessa on parkkipaikka, jossa on kyltti For Mercedes-Benz Drivers Only.

Mutta jos puhutaan bisneksestä, olennaisinta on saada massat liikkeelle. Sen Siltalan Erkki on oivaltanut. Lajin täytyy tehdä golfit.

”Hevoset ja niiden ylläpito on toki kallista. Vähälläkin tekemisellä mennään toiselle tuhannelle. Mutta hevosten seuraaminen on ilmaista ja ratsastuskoulumme maksaa 44 euroa viikossa.”

Ratsastuskeskus Aino haluaa päästä irti ratsastamisen elitistisestä leimasta ja laajentaa yleisö- ja harrastajapohjaa. Tavoitteena on, että ihmiset eivät menisi katsomaan jalkapalloa, vaan piipahtaisivat ratsastuskeskukseen kahville ja tapaamaan tuttuja.

”Se olisi sellaista yhteisöllisyyttä. Olemme Keski-Eurooppaa kaksisataa vuotta jäljessä.”

Kävijäkunnan kasvattaminen vaatii sekä porkkanoita että keppiä. Ihan kirjaimellisesti.

”Keppihevosia? Niitä meillä on kuusisataa, ja yritämme järjestää SM-kilpailut. Pidimme myös ponikerhoa.”

Erkki Siltala haluaa laajentaa Ainon toimintaa myös syrjäytyneiden pariin. Kauniina ajatuksena on rakentaa polkua heille, joilla on asiat heikommin ja joita esimerkiksi kiusataan.

”Mutta kunnioittavasti, ei almuja tarjoten. Keppihevoset voivat olla yksi keino. Monet luulevat, että tämä on liian hieno paikka. Eikä mitä, tänne vaan vaikka rikkinäisessä t-paidassa”, Siltala vakuuttaa.

Ajatusten taakse on nyt tullut talouslaskelmia. Mutta pohjalla on myös aitoa altruismia, joka kertoo jotain syvempää Erkki Siltalasta ihmisenä, Tampereen Tesomalta kotoisin olevasta pojasta.

Juustoa ja marmeladia

Apuhoitajaäidin ja rakennusliikkeen työnjohtajaisän poika vietti nuoruutensa urheillen. Työläisperheen arki oli hyvää, mutta vieressä oli toinen todellisuus. Äidin veli, eno Kauko Vainionpää oli maan suurin yksityinen sahanomistaja. Erkki oli kesäisin töissä enon firmassa – ja sai tartunnan.

”Välillä istuttiin Mersun takapenkillä. Näin sitä maailmaa, jossa huudettiin puhelimeen ja tehtiin vientikauppaa. Rahaa oli, ja se mahdollisti asioita. Aamiaispöydässä oli juustoa ja marmeladia. Sieltä yrittäjyyteni lähtee, halu tehdä ja pärjätä.”

Siltalan koulumenestys ei ollut huikea, mutta tahtotila ajoi eteenpäin (”vahingossa”) teknilliseen opistoon ja tie- ja vesirakennusinsinööriksi 1990-luvun alussa. Meno oli raivoisaa jo opiskeluaikana. Opintojen ohella nuori mies puski töitä parisataa päivää vuodessa omassa mittauksia tekevässä firmassaan.

Pääasiallinen motiivi oli selkeä.

”Raha. Siihen se pitkälti kiteytyi. Kolmekymppiseksi asti tein hirveästi töitä, en edes oikein muista kaikkia aikoja. Minun piti todistaa, että pärjään. Haaveenani oli, että vanhempana ei tarvitsisi puurtaa ja olisi firma, jonka myydä. Tavallaan onnistuinkin siinä aika hyvin”, Siltala muistelee.

Isä menehtyi ohituskeikkaukseen vuonna 1993 ja jätti perinnöksi muutamia yrityksiä. Ne Siltala myi ja perusti pian uuden. Kaapelointeja ja kaukolämpöä urakoivan firman liikevaihto kipusi 1990-luvun lopulla yli sadan miljoonan ja henkilöstön määrä pariin sataan. Vuonna 2000 Siltala pisti luomuksensa myyntiin ja Skanska osti. Entisestä omistajasta tuli rakennusliikkeen työntekijä.

Vuonna 2007 Siltala perusti entisten työntekijöiden kanssa uuden yrityksen, syntyi Pusku Oy. Tarkoituksena oli olla ”aika pieni”, mutta nyt Helsingin ja Vantaan kaukolämpöurakoita tekevän firman liikevaihto on noin 12 miljoonaa.

Ratsastuskeskuksen rakentamisen myötä Siltala on ottanut yritykseensä etäisyyttä. Bisnekset on pyritty pitämään erillään.

”Huomasin, että kun rakennan niin paljon täällä, en pysty antamaan riittävää panosta Puskulle. Pusku on tänä päivänä perheemme omistuksessa ja minulla on siinä palkattuna toimiva johto. Niihin asioihin käytän pari tuntia päivässä. Puskun rahoja ei ole käytetty Ainoon”, hän muotoilee.

Väistämätön ja perimmäinen kysymys on kuitenkin vielä tekemättä ja vastaus siihen saamatta: miksi. Hiipivä keski-ikä, arvojen muutos ja tyttären hevosinnostus ovat osaselityksiä, mutta ne eivät vielä riitä. Montunkaivuufirma olisi elättänyt mainiosti työuran loppuun. Miksi siis panostaa isosti suhdanneherkkään alaan ja paikkaan, jonka menestyksestä ei ole takeita?

Olennaista on tie

Taitaa olla niin, että jonkinlainen uudisraivaajageeni kuljettaa Siltalan Erkkiä eteenpäin. Matka on lopulta tärkeämpää kuin päämäärä. Tie vie.

”Tykkään rakentaa. Viimeiset kymmenen vuotta olen ainakin joka toinen vuosi tehnyt maanrakennuksen ohessa jonkin pytingin. Mutta en itse, vasara pysyy juuri ja juuri kädessä. Kerran yritin tehdä hirsitaloa ja aamuisin piti purkaa edellispäivänä pystytetty. Suunnittelen ja organisoin, ehkä lautoja kannan.”

Miehen matka jatkuu. Maratonien juokseminen – takana on neljätoista starttia Tukholmassa – ajanvietto Levillä ja ”seurustelu-upseerina” oleminen ratsastuskeskuksessa ei riitä.

”Heti kun tiedän, että tämä pyörii kannattavasti ja on varmalla pohjalla, haluan miettiä asioita uusiksi.” Mitä se tarkoittaa, jää nähtäväksi.

Erkki Siltala

”Julkisuus ei ole minun juttuni. Koira voi edustaa.”

 

Jatkuvaan uuden raivaamiseen liittyy aina myös yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. Joviaalisuutensa ohella sitä on Erkki Siltalassakin. Hän katsoo mieluummin sivusta, on itsensä herra ja kuuntelee tahoja, joita haluaa kuunnella. Siltalan sosiaaliseen piiriin kuuluu ihmisiä eri yhteiskuntaluokista jotka antavat perspektiiviä asioihin. Heidän kanssaan on hyvä pohtia asioita. Mutta omistajiksi muita ei ole kaivattu, kaikki omistukset ovat perheellä.

Yhden periaatteen ja päätöksen Siltala on kuitenkin pakon edessä pyörtänyt.

”Kuningasajatukseni oli, että en anna yhtään haastattelua enkä mene yhteenkään lehteen. Julkisuus ei ole juttuni. Koira voi edustaa. On kivampaa olla sivussa ja tarkkailla kuin olla huomion keskipisteessä. Se päätös kesti viikon. Tämän paikan takia on oltava välillä vähän pellenä.”

Ratkaisu oli kuin suoraan brändirakentamisen oppikirjasta. Kootaan olemassa olevat elementit ja rakennetaan niistä paikan ilme. Niin Siltala tekee nytkin: hyödyntää tietoisesti itseään ja värittää välillä juttuja vähän paremmiksi.

”Ihmiset haluavat tarinan. Tämän kokoisessa kioskissa se ratkaisee ja sitä luodaan, kun ollaan ihmisten kanssa tekemisissä.”

Ratsastuskeskus Ainon tarinassa on omistaja, joka ei ole koskaan ratsastanut, jolla on vähän erikoiset jutut ja joka lanaa lantaa saappaissa ja menee välillä päin seinää.

”Sen tarinan luominen on ehkä tärkein tehtäväni täällä. Olla läsnä ja helposti lähestyttävissä ja antaa ihmisille kokemus yhteisöllisyydestä. Jos käyskentelisin täällä lasi kädessä, se ei onnistuisi”, Siltala sanoo.

Entä jos kävisikin niin, että tarina ei kantaisi? Millaisia varasuunnitelmia uudisraivaajalla on?

”No, tähän saisi hienon salibandykeskuksen. Tai kaksi supermarketia”, Erkki Siltala sanoo ja nauraa taas.

Jaa artikkeli