Raivoista

Minun mielipiteeni ovat parempia kuin sinun, väittää viestinnän kouluttaja Katleena Kortesuo esseessään.
Kuva: Outi Kainiemi

Oletko koskaan kuullut kosmetologiraivosta? Tai uintiraivosta? Luultavasti et ole. Sen sijaan meillä on someraivo, nettiraivo, peliraivo, rattiraivo, ruuhkaraivo ja laturaivo.

Raivo syntyy tilanteessa, jossa fyysinen tai henkinen liikeratamme leikkaa toisen ihmisen liikeradan. Minun piti mennä tästä ostoskärryillä ensin! Minun pelihahmoni piti ampua se mörkö ensin! Minun mielipiteeni piti mennä sinun mielipiteesi edelle!

Minun mielipiteeni ovat parempia kuin sinun.

Leikkaavat liikeradat johtuvat siitä, että toisilla on eri suunta kun minulla tai toisille on sallittu asioita, jotka eivät käy minun pirtaani. Minä heteroraivoan, kun homot saavat mennä naimisiin. Minä feministiraivoan, kun joku kyseenalaistaa naiskiintiöt. Minä rajakkiraivoan, kun matut tulevat Suomeen.

Olemme koko Suomen voimin taivastelleet someraivoa keväästä 2014 asti. Siinä vaiheessa taantumaa oli jatkunut tarpeeksi pitkään, ja Krimin tapahtumien mainingit rantautuivat Suomeen. Syksyllä 2015 saapui maahanmuuttajien tulva. Kaikki totesivat kuin yhdestä suusta, että ”keskusteluilmapiiri on kiristynyt” ja ”aggressiot ovat lisääntyneet”.

Pohdimme kahvipöydässä päätä puistellen raivon surkuteltavuutta, raivon yksittäisiä ilmenemismuotoja ja raivon negatiivisia seurauksia yksilölle.

Unohdimme kokonaan, että yhteiskunnallisella raivolla on poliittinen alkuperä ja poliittinen voima.

Ehkä ajattelimme, että kukaan järkevä ei enää lietso sotaa. Ehkä luulimme, että demok­ratiassa ei tarvita raivoa: enemmistö päättää ja muut nyökkäävät, koska neljän vuoden päästä on heidän vuoronsa. Ehkä ajattelimme, että tiedon määrä ja saatavuus ovat kasvaneet niin, että ihminen mieluummin sivistyy kuin sotii.

Olimme väärässä. Marraskuussa 2016 sekä Washington Post että Reuters kuvasivat artikkeleissaan, kuinka voimakasta raivoa Donald Trumpin äänestäjät kokivat koneistoa kohtaan. Poliittinen raivo nosti Trumpin presidentiksi.

Raivoa ei tarvitse hyväksyä, mutta sitä voi ymmärtää.

Vain harvat kestävät loputtomiin yhteiskunnallisen turhautumisen tunnetta. Monessa maassa rahat ovat lopussa, mutta joidenkin kansalaisten arjessa se näkyy enemmän kuin toisten.

Kun ihminen on pitkäkestoisesti stressaantunut, hän ei kykene toimimaan aina rationaalisesti. Sen sijaan hän etsii ulkoista syytä, johon voi projisoida kaiken raivon ja turhautumisen. Jos ihminen menettää työpaikkansa tai yhteiskunnallisen roolinsa, hän ei raivoa itselleen, vaan valtiolle.

Taitavan puhujan on helppo käyttää tätä tilannetta hyväksi. Stressaantuneelle laumalle täytyy vain näyttää syyllinen, ja lauma ryntää ulvoen viitattuun suuntaan.

Niinpä Suomessa yhdet syyttävät omistavaa luokkaa, toiset turvapaikanhakijoita, kolmannet julkista sektoria ja neljännet patriarkaalisia valtarakenteita. Kaikki ovat löytäneet sopivan syyllisen ja raivon kohteen.

Kollektiivinen raivo tuntuu erityisen oikeutetulta, sillä kaikki tukevat omassa kuplassa omaa mielipidettä. Joka puolella näkyy samaa reaktiota, jolloin ärtymys muuttuu kiukuksi, kiukku vihaksi ja viha raivoksi. Porukalla mennään samaan suuntaan miettimättä, onko suunta hyvä tai onko kaikottu liian kauaksi alkuperäisestä ajatuksesta.

Tämä näkyy erityisen hyvin somekohuissa. Jokainen ilmaisee oman raivonsa kerran tai pari, mutta yhteistuloksena on valtava vyöry, joka voi olla täysin kohtuuton verrattuna syyllisen tekoon.

Elämme tunteiden ja ilmaisun vuosikymmentä. Jokainen tunne on perusteltu ja aito, koska se on olemassa. Tunteiden kyseenalaistaja on sortaja tai suvakki, populisti tai punavihermädättäjä.

Myös positiiviset tunteet saa näyttää. Peukalot kohoavat yhtä helposti kuin keskisormet. Kehuja kollegoille, tykkäyksiä
kissakuville, iloisia emojeita kaverin uusille silmälaseille. Kaikki vahvistuu, kertautuu ja kumuloituu. Yksi sydän ei riitä, vaan tarvitaan viisi. Kaikki mikä on olemassa, on aitoa, ja aito on hyvä asia.

Omat tunteet ovat oikeita. Oma raivokin on kohtuullista, koska vastapuolikin raivoaa, koska minulla on oikeus puolustautua, koska ei ole muuta keinoa, koska minullakin on tunteet, koska muu ei mene perille.

(Toki vastapuolen raivo on väärää, koska se on asiatonta, koska se loukkaa muita, koska se on väärän asian puolesta, koska heidän pitäisi hillitä itsensä, koska heidän pitäisi kyetä keskusteluun.)

Raivon syntymekanismien ymmärtäminen saattaa avata mahdollisuuden hillitä raivoa tai jopa hallita sitä.

Massachusettsin yliopiston psykologian professori Michael A. Milburn ja psykologian lehtori Sheree D. Conrad päivittivät viime vuonna vanhan kirjansa The politics of denial. Uusi nimi on Raised to rage – The politics of anger and the roots of authoritarianism. Kirja kertoo, miten kasvatus vaikuttaa ihmisten asenteisiin. Kirjoittajien mukaan kylmä ja kovakourainen kasvatustapa näkyy yhdysvaltalaisessa nykypolitiikassa ja uskonnollisen äärioikeiston nousussa.

Milburnin ja Conradin havaintojen mukaan autoritäärinen ja rangaistuksiin perustuva lastenkasvatus näkyy vielä aikuisenakin poliitikkojen jyrkissä kannoissa, kuten kuolemanrangaistuksen kannattamisessa, asevoimien innokkaassa käyttämisessä ja aborttien absoluuttisessa kieltämisessä. On ”meidän oikea” ja ”niiden väärä”.

Syntyy kovuuden, armottomuuden ja autoritäärisyyden kulttuuri, joka jylläsi 1940-luvun Saksassa ja joka jyllää 2010-luvun sivistyneissäkin maissa. Milburnin ja Conradin mukaan armoton raivo ulkopuolisia kohtaan kasvaa aina, kun yhteiskunta on stressissä sosiaalisen ja ekonomisen epävakauden takia.

Tutkimukset osoittavat, että ongelmia olisi järkevämpää ratkaista ehkäisemällä kuin rankaisemalla. Silti kunnon sanktiot vetoavat kansalaisiin. Raivo vaatii kostoa, vaikka järki tai tilastot sanoisivat muuta.

Tavallaan raivo ei ole järjenvastaista, koska sillä on tärkeä evolutiivinen tehtävänsä. Se on ihmisen elimistössä oleva valmius kriisitilanteen varalle. Raivo saattaa edelleen pelastaa henkemme uhkaavassa tilanteessa.

Vihan akselin toisessa päässä kyhjöttää lievä ärtymys, ja toisessa päässä odottaa leveässä haara-asennossa raivo, kärsivällisenä ja ladattuna. Raivon hetkellä ihmisen aistit tarkentuvat, voima lisääntyy, kivun tunteet
eivät tule läpi ja aika hidastuu.

Emme enää kohtaa sapelihammastiikereitä aamuisin eikä tulinuolia sada niskaan kotilinnoitukseemme. Uhka on nykyään somessa: siellä joku vaanii perinteisiä arvojamme, toinen vaarantaa olemassaolomme ja kolmas sortaa minuuttamme. Onneksi kehomme tarjoaa tähän uhkaan ratkaisun: kriisimoodi on aina pinnan alla odottamassa.

Joku voi väittää, että raivo on epäaikuismaista ja raivon aiheuttama väkivalta epäinhimillistä. Meidän pitäisi hillitä itsemme, analysoida tunteemme ja viestiä niistä sanallisesti, luonnehtia ja selittää.

Filosofi Hannah Arendt muistutti kuitenkin jo vuonna 1969 esseessään On violence, että raivo voi ilman muuta olla irrationaalista ja patologista – mutta sellaistahan voi olla mikä tahansa muukin tunne. Arendtin mukaan tunteet ovat inhimillisiä; epäinhimillisyys syntyy vasta poistuneesta tietoisuudesta, kun keho katsoo tyhjin silmin eteensä. Raivo kuuluu inhimillisyyteen, vaikka ei olekaan sen kaunein ilmentymä.

Arendt muistuttaa vastentahtoisesti myös raivon hyvistä puolista.

Vallankumousten pitkä historia syntyy siitä, kun epäoikeudenmukaisuus synnyttää raivoa. Poliittista raivoa ei välttämättä edes tunneta omasta puolesta, vaan se voi syttyä myös toisten nimissä, kun puolustetaan
unohdettuja ja hyväksikäytettyjä. Arendt vastustaa väkivaltaa, ei raivoa sinänsä.

On olemassa yksi ainoa raivon muoto, jolle Hannah Arendt luultavasti antaisi puhtaat paperit. Sille on oma nimikin, apinanraivo. Apinanraivo on aikaansaavaa raivoa, jonka voimin lehtijutut valmistuvat tuntia ennen deadlinea, omakotitalojen vesikatot rakennetaan päivää ennen ensilumia ja hääkakun viimeinen kermaruusuke pursotetaan viittä
minuuttia ennen vieraiden saapumista.

Apinanraivo on raivoa, jossa kiukku purkautuu toiminnaksi ja aikaansaamiseksi. Suu voi olla kireällä, mutta käsi ei hakkaa toisia ihmisiä kasvoihin vaan viimeisiä nauloja lattialistoihin.

Apinanraivolla voisimme vastustaa myös nettiraivoa ja ruuhkaraivoa. Voisimme päättäväisesti ottaa selvää toisten ihmisten näkemyksistä ja yrittää ymmärtää heidän tarkoitusperiään. Sormenpäät siirtyisivät huutomerkistä kysymysmerkkiin ja vihaemojista pohtivaan emojiin.

Raivon tunne vähenee heti, kun ihminen kääntää aivojensa rationaalisen vaihteen päälle. Nobel-palkittu psykologi Daniel Kahneman puhuu mielellään aivojen systeemi I:stä ja systeemi II:sta. Systeemi I on nopea ja tunneperäinen, ja systeemi II on hidas ja rationaalinen. Yleensä jälkimmäinen tuottaa fiksumpia ratkaisuja ongelmiin.

Kun kysymme raivomme kohteelta hänen syitään ja perusteluitaan, pakotamme aivomme systeemi II:lle. Emotionaalinen pikareaktio pienenee, koska ajattelumme on nyt analyyttisemmalla vaihteella.

Raivon isoin paradoksi on siinä, että se poistuu vain rationaalisella ajattelulla – ja siihen me olemme raivon takia kykenemättömiä. Raivo syö rationaalisuuden aamupalakseen.

Raivo ei ole yksilöllinen tunne, vaan se on poliittinen ja yhteisöllinen voimatekijä. Se vahvistuu samanmielisten kesken. Mukaan voi lähteä sellainenkin ihminen, jonka lievä ärtymys on saatu kiihotettua raivoksi.

Raivo on agitaattoreiden ja provokaattoreiden pelimerkki. He käyttävät sitä tehokkaasti siksi, että me muut olimme unohtaneet sellaisen pelimerkin olemassaolon ja siitä hehkuvan alkukantaisen voiman.

Kaikki ihmiset eivät halua lähteä raivopäiden kelkkaan. Nämä niin sanotut tolkun ihmiset seuraavat sivusta kelkan menoa ja toivovat, että kelkka asettuisi jossain vaiheessa raiteilleen.

Sivustakatsojat tietävät hyvin, että voi mennä pitkäänkin ennen kuin näin käy. Sillä pääsee kovaa ja pitkälle.

Jaa artikkeli