Sattuma on vaikea aivoille

Sherry Lansingilla näytti olevan erehtymätön vainu.

Elokuvastudio Paramount teki kahtena vuonna kaikkien aikojen parhaan tuloksensa, kun Lansing oli sen johdossa. Forrest Gump, Braveheart ja Titanic voittivat parhaan elokuvan Oscarin. Titanicista tuli aikansa taloudellisesti menestyksekkäin elokuva. Lansingia ylistettiin Hollywoodissa visionäärisenä johtajana ja luovana nerona, joka kykeni haistamaan epätodennäköisetkin hitit kaukaa.

Sitten tapahtui jotakin. Yksi toisensa jälkeen Paramountin elokuvat alittivat odotukset. Markkinaosuus romahti. BusinessWeek-lehden mukaan Lansing oli menettänyt otteensa. Ongelmien arveltiin johtuvan hänen vanhanaikaisuudestaan: hän kaihtoi riskejä, suosi tasapaksua.
Lansing sai potkut, ja studion menestys kääntyi heti nousuun. Seuraava kesä oli Paramountille paras vuosikymmeneen. Markkinaosuus ponnahti.

Kuinka luova visionääri oli miltei yhdessä yössä muuttunut trendejä ymmärtämättömäksi konservatiiviksi, jonka maku oli täysin väärä? Maailma muuttuu nopeasti, mutta oliko Lansingista todella tullut yhtäkkiä noin surkea työssään?

Ei. Elokuvien tekeminen on hidas prosessi. Päätökset myös uusista menestyselokuvista oli tehty jo Lansingin aikana. Toisin sanoen myös Paramountin paluu oli Lansingin ansiota – sikäli kuin hänellä oli aiempaankaan menestykseen osuutta. Fyysikko Leonard Mlodinow käyttää Sherry Lansingia esimerkkinä kirjassaan The Drunkard's Walk: How Randomness Rules Our Lives (2008). Mlodinow kuvaa, kuinka vaikea ihmisaivojen on hahmottaa sattumaa ja kuinka nopeasti ryntäämme vetämään tapahtumista hätäisiä johtopäätöksiä.

Kun tarkasteltava ajanjakso on riittävän pitkä, jokaisessa monimutkaisessa järjestelmässä sattuu myös äärimmäisen harvinaisia tapahtumia, joiden ennustaminen on mahdotonta. Ihminen etsii kuitenkin jälkikäteen jokaiselle poikkeukselliselle tapahtumalle merkityksellistä syytä – ja usein myös syntipukkia. Tästä lienee ollut meille lajina hyötyä savannilla, mutta Mlodinow havainnollistaa, kuinka usein päättelyketjumme menevät metsään.

Yksinkertaisin selitys Paramountin alamäelle on periaate, joka tunnetaan termillä regression toward the mean: äärihavaintoa seuraa todennäköisesti paluu lähemmäksi keskimääräistä suoritustasoa.

Poikkeuksellisen menestyksen jälkeen oli todennäköistä, että tulisi heikompia vuosia, oli johtaja kuka hyvänsä.

Mlodinowin teos on sukua taloustieteen Nobelilla palkitun psykologi Daniel Kahnemanin klassikolle Ajattelu, nopeasti ja hitaasti (2012). Molemmat osoittavat, kuinka häkellyttävän helposti sorrumme virhepäätelmiin, kun kyse on todennäköisyyksistä. Haluamme kuitenkin kokea vaikuttavamme asioihin, ja siksi annamme jalkapallovalmentajalle nopeasti potkut, jos menestystä ei tule – vaikka vaarantaisimme siten joukkueen seuraavankin kauden.

On avartavaa huomata, millaisilla poppakonsteilla aivomme yrittävät oikoa maailman monimutkaisuutta. Haluamme nähdä elämän ennustettavampana ja hallittavampana kuin se on. Vaikka tästä taipumuksesta on joskus hyötyä, se estää usein meitä näkemästä tapahtumien todellista luonnetta. Jos haluaa oivaltavan johdatuksen oman ajattelunsa rajoituksiin, Kahnemanin ja Mlodinowin kirjoista on hyvä aloittaa.

Eikä valitettavasti kyse ole vain urheilusta tai elokuvista. Samoilla aivoilla on pyristeltävä myös ulkopolitiikassa, lääketieteessä, osakemarkkinoilla ja lasten kasvatuksessa.

Jussi Valtonen
Kirjoittaja on psykologi ja Finlandia-palkittu kirjailija, joka luonnehtii itseään vaihtelunhaluiseksi muutoksenvastustajaksi.