Koska on vain yksi elämä

Tärkeintä on jälki

Jussi Hinkkasen voisi sanoa kuuluvan valopäiden siunattuun joukkoon. Niihin, joille maailma on auki ja jotka voivat valita. Hinkkasen narratiivissa jaksot ja mantereet vaihtuvat kuin Jonathan Swiftin Gulliverin retkissä, ja taustalla punoutuu punainen lanka.

”Tämä on ollut evoluutiota itseni kanssa. Eri vaiheet ovat edellytyksiä seuraaville. Elämäni tekee tarkoitukselliseksi se, että jätän jonkin jäljen. Teollisuudessa tunsin vaikuttavani vain välillisesti. Raha ei ole koskaan pitänyt minua käynnissä, pikemminkin tarve löytää oma rooli maailman muutoksessa. Siksi olen halunnut etulinjaan, raivaamaan tietä käytännössä.”

Hinkkasen ura on minuuden kasvutarina.

Insinööri-isän ja humanistiäidin poika suuntasi tekniikan opintoihin Tampereelle. Hinkkanen ei halunnut opiskella Helsingissä, vaan irrotti itsensä kasvuympäristöstä ja kavereista. Ratkaisu osoittautui tärkeäksi.

”Olin Tampereella kolme ja puoli vuotta, mutta – ehkä ei pitäisi sanoa – en yhtään  tykännyt siitä. Suomalaisen teknisen korkeakoulun homogeeninen saksalainen malli on kapea. Oli klaustrofobista, kun ympärillä oli vain insinöörejä. Opintojen keskellä kävin armeijan. Se oli hyvä vuosi, isompi kuva alkoi selkiytyä.”

Diplomityönsä rykäistyään nuori mies suuntasi puoleksi vuodeksi itään. Hän osti lentolipun Pekingiin, josta tavoitteena oli päästä maata pitkin Bangkokiin. Tunne ja järki ajoivat häntä yhdessä. Taustalla oli henkilökohtainen tarina.

”Olin kontrollifriikki. Siksi halusin asettaa itseni tilanteisiin, joita en voinut hallita. Selkä seinää vasten minun olisi pakko reagoida ja päättää, kuinka edetä. Se oli ikään kuin koulutuksellinen juttu.”

Ulos kohteliaisuuden kuoresta

Matkalla vahvistui myös orastava tunne siitä, että kehittyvässä maailmassa olisi hienoa tehdä työtä.

Viha-rakkaussuhde teknilliseen korkeakouluun ja valittuun alaan painoi mieltä. Hinkkanen oli insinööritieteissä hyvä, mutta ei kokenut itseään insinööriksi. Etsintä johti filosofian opintoihin, mutta sitten kävi kuten niin usein. Ura imaisi.

Vuosituhannen lopulla Konecranes tarjosi ison projektin vetovastuuta. Tehtävät kasvoivat ja pian Jussi Hinkkanen huomasi istuvansa liiketoimintayksikön johtoryhmässä. Tie oli auki ties minne, mutta takaraivossa kyti muuta.

Vuonna 2004 Hinkkanen täytti 30. Hän oli tehnyt töitä jo seitsemän vuotta.

”Minulle tuli tunne, että on pakko tehdä jotain, olla uskollinen itselleni. Olin ajelehtinut ja minua oli viety aina haastavampiin tehtäviin. Päätin siitä lähtien määrittää oman kohtaloni.”

Aivan puskista nuorukaisen lähtö Konecranesilta ei tainnut tulla. Hinkkanen myöntää olleensa varsin rasittava tyyppi, vähän besserwisser. Toimenkuvan rajat eivät riittäneet ja maailmanparantaja puski pintaan. Organisaation ja ihmisten kankeus harmitti.

Kiltti, kohtelias ja hallittu kotilo kuoriutui.

”Sanoin teknologiajohtajalle, että hän tekee jatkuvasti päätöksiä, jotka vievät meitä taaksepäin ja kannibalisoivat edistymistä. Hän totesi, että Jussi, työtähän tämä vain on. Vastaukseni oli – niin, ja minulla on vain yksi elämä.”

Hinkkanen ei halunnut – eikä vieläkään halua – olla konformisti ja vain hyväksyä annettua roolia. Olennainen kysymys on, miksi.

”En tee jotain vain tekemisen vuoksi, silloin hukkaan aikaani.”

Menolippu Mosambikiin

Elämän kelanauha kiihdytti kierroksia. Aktiivisen pyrkimisen jälkeen eteen tuli mahdollisuus siirtyä YK:n palvelukseen rakentamaan Mosambikiin tietoyhteiskuntaohjelmaa ja koordinoimaan teknologian hyödyntämistä maan kehityksessä. Se tarkoitti menolippua Maputoon.

Hinkkasen uudelle työmaalle on syytä antaa raamit.

Mosambik, pieni pläntti Afrikassa? Todellisuudessa maa ulottuisi Euroopassa Helsingistä Roomaan. Entä Afrikan manner? Pohjois-Amerikka, Kiina ja Eurooppa eivät täytä sitä edes yhteensä. Etelä-Afrikan valtio on jokseenkin Intian kokoinen. Toinen mielikuva: ihmiset elävät ylikansoitetussa kaaoksessa lähes päällekkäin. Väärin. Afrikan väkiluku on noin miljardi, siis kuin sen pienen Intian. Tilaa piisaa.

Keittiöpsykologialla ajateltuna Hinkkasen siirtymä liike-elämästä yhteiskunnallisempaan toimintaan ei ollut tavatonta, sillä hänellä on sukurasitteita. Hänen enonsa on muuan Paavo Lipponen, ja toinen eno Osmo oli suurlähettiläs. Perhepiirissä oli tapana pohtia ja parantaa maailmaa.

Politiikka ei kuitenkaan sytyttänyt Hinkkasta. Vaikuttamisen halu ilmeni toisin.

”En osallistunut nuorisopolitiikkaan eikä minulla ole ollut koskaan vahvaa poliittista kantaa. Halusin, että tarinani olisi isompi."

Vaikka Hinkkanen kiistää asian, hän tavallaan kuitenkin lipsahti politiikkaan. Ei suoraan, mutta vallan liepeille. Mosambikin tiede- ja innovaatioministeri oli seurannut nuoren pohjoismaalaisen touhua ja halusi tämän neuvonantajakseen. Oli vuosi 2006.

Tarjous vaati tuumausta. Hinkkasen piti luodata ministerin ihmiskuvaa vähän syvemmältä. Päätöksen vaikeudesta kertoo se, että vastaustakin pitää muotoilla.

”Hän on erittäin kulmikas ja hankala persoona mutta älykäs. Pariin otteeseen hän oli kohdellut minua nöyryyttävästi. Otin ministerin kanssa tietoisen riskin, sillä tiesin millainen hän on. Mutta en voinut miettiä, onko kaveri välillä vaikea, koska näin kuinka paljon olisi tekemistä, jossa osaamistani tarvittaisiin.”

Kunnes olin antanut kaikkeni

Jussi Hinkkanen uskoo, että valtaosa ihmisistä on hyviä. He tekevät asioita oikeista syistä, vain kompetenssi ja resurssit ovat huonoja.

”Minulla on ollut taipumus ja valmius ikään kuin uhrata itseni, jos missio on iso.”

Sellainen oli edessä. Mosambikin itsenäistyessä 1975 portugalilaiset siirtomaaisännät olivat lähteneet vuorokaudessa. Hallinto oli pitänyt rakentaa uudelleen, ja maassa oli tuolloin vain 30 korkeakoulun käynyttä. Vielä 2000-luvulla Hinkkanen vieraili ministerinsä kanssa kylissä, joille instituutiot olivat vieraita. Mikä on valtio? Tai ministeri?

Hinkkanen lähti tekemään kvanttiloikkaa. Tulokset olivat hyviä, eikä hän peittele tyytyväisyyttään.

”Päätin, että en lähde pois ennen kuin olen saanut aikaan isoja juttuja. Olin bulldozer. Neuvottelin maailmanpankilta ja Suomen valtiolta yhteensä 60 miljoonan dollarin rahoituksen. Rakensimme sähköisen hallinnon strategian, digitalisoimme koulu- ja väestörekisterijärjestelmää ja otimme tietoyhteiskunnan ensiaskelia.”

Hinkkasen ansiosta Mosambik on monessa asiassa Suomea edellä. Esimerkiksi biometriset tunnisteet olivat siellä käytössä valtionhallinnon maksujärjestelmissä jo kymmenisen vuotta sitten.

Kolmeen vuoteen sisältyi elokuvallisia piirteitä, ikäviäkin ja inhimillisesti rankkoja. Töitä tehtiin usein aamuyhteen ja lisätehtäviä tuli aamuksi. Parkkipaikalla pidetyssä kokouksessa, kahdeksalta illalla, Hinkkanen sai kuulla kirjoittavansa ministerille seuraavaksi aamuksi tieteellisen tutkimuksen. Näin syntyi 18-sivuinen paperi maan innovaatiojärjestelmästä. Eräänä yönä poliisi ampui perään, kun Hinkkanen ei väsymykseltään yksinkertaisesti jaksanut pysähtyä.

Pahin muisto oli vaimon keskenmeno ja toisen lapsen menetys.

”Kun 2009 nousin viimeisillä voimillani lentokoneeseen, olin antanut kaikkeni.”

Aivoja voi muokata

Jussi Hinkkanen on fatalisti. Hän sanoo, ettei hän halua tuhlata energiaa asioihin, joihin ei voi vaikuttaa. Hitaus turhauttaa häntä.

Keskustelijana Hinkkanen on voimakkaasti läsnä ja hyvin avoin. Hän suhtautuu kysymyksiin vakavasti ja kärsivällisesti. Kovissa liemissä keitetyille ja korkeissa asemissa istuneille tyypillistä teräksistä kovuutta tai tärkeilyä hänessä ei ole. Afrikka on opettanut.

Mutta optimismi ja evoluutiousko – Hinkkasen vahvimmat energianlähteet – tulevat kauempaa kuin Afrikasta.

”Olin 1990-luvulle asti pitkälti sitä mieltä, että ihminen ei juuri pysty muuttumaan, vaan on kasvatuksen ja geeni perimänsä uhri. Sitten luin neuroplastisuudesta, jonka mukaan aivot muokkautuvat alati ja synnyttävät uusia siltoja ja yhdistelmiä. On itsestä kiinni, onko valmis muokkaamaan ajatteluaan ja tapaansa toimia."

”Ihmiset Hinkkanen jakaa kahteen kategoriaan, ilman arroganssia. On heitä, joiden ajatteluprosessi lähtee alhaalta. He näkevät muttereita ja ruuveja, mutta sen hahmottaminen jää hämäräksi, miten koottu palikka liittyy isompaan kuvaan. Toiset taas purkavat abstrakteja systeemisiä kokonaisuuksia osiin, alaspäin.

Yhteiskunnallinen muutos lähtee pitkälti juuri systeemeistä ja niiden muokkaamisesta. Tietoisuus siitä sai Hinkkasen tarttumaan seuraavaan tilaisuuteen, kun pääkallonmetsästäjä soitti vuonna 2009.

Nokialla oli asiaa.

Vastuullisuuden varjot

Esko Ahon alaisuudessa Jussi Hinkkasesta tuli Nokian Afrikan, Lähi-idän ja myöhemmin Intian alueen johtoryhmän jäsen, joka vastasi yhteiskuntasuhteista ja innovaatiokumppanuuksista. Hänen tehtävänään oli rakentaa valtiollisia kumppanuuksia, tukea innovaatioyhteisöjä, vähentää kopiotuotteita, vaikuttaa verotukseen ja tulleihin sekä kehittää liiketoimintastrategiaa alueella. Asuinpaikka vaihtui Johannesburgiin ja myöhemmin Dubaihin.

Se siitä maailmanparantamisesta? Päinvastoin.

”Suurimpaan osaan yrityksistä en olisi voinut mennä töihin. Tarjolla oli esimerkiksi kaivosyhtiöitä. Olen asiasta hyvin tarkka. Mutta Nokialla asiat olivat linjassa arvojeni kanssa.”

Paluu yritysmaailmaan ei siis ollut tuhlaajapojan Canossan matka, vaan Hinkkasen kirjoittaman biografian seuraava kappale. Nokia tarjosi hänelle myös isomman pelikentän toteuttaa omia näkemyksiä.

”Koin, että julkinen koneisto, jonka osa olin ollut, ei ollut tehokkain tapa. Valtionhallinto oli lopulta paralysoiva. Samoin yritykset pystyttää eurooppalaista hyvinvointivaltiota ovat osoittautuneet raskaiksi ja hitaiksi. Emme ole ajatelleet, miten rakentaa maailmaa puhtaalta pöydältä.”

Afrikassa Hinkkanen näki myös, millainen on todellisuus kauniiden sanojen corporate social responsibility takana. Pahimmillaan se on hänen mielestään valkopesua. Annetaan rahaa tai laitteita ja siten viedään paikallisilta yrityksiltä pohjaa kehittyä.

"Sen sijaan pitäisi katalysoida jotakin, joka kumpuaa maasta ja kontekstista. Microsoft myy lisenssejä, mutta Nokia myi valtioille vain ajatusta, jolla rakentaa ja kiihdyttää yhteiskunnallista kehitystä. Se hyödytti kaikkia – valtiota, Nokiaa ja pienempiä toimijoita.

”Hinkkasen analyysi ja siitä seuraava visio on seuraava: Kehitys perustuu valtion, kansalaisyhteiskunnan ja yritysmaailman kolminaisuudelle. Afrikassa valtiot ovat usein kaikkivoipia ja yritykset ja kansalaisyhteiskunta puolestaan liian heikkoja. Siksi jälkimmäisten pitää vahvistua.

Mosambikissa hän oli jo nähnyt muutoksen versoja. Niitä oli kasteltava.

”Ihmiset tajusivat, että he ovat se draiveri ja alkoivat ottaa aloitteita omiin käsiin. Kuukauden palkalla ostettiin kännykkä, koska se toi lisäarvoa. Lähdin siis kehittämään kansalaisyhteiskunnan ja yritysmaailman tasa-arvoista yhteistyötä, joka hyödyttäisi molempia. Katalysoimme yrittäjyyttä ja innovaatioita, mutta myös koko tietoyhteiskuntaa.”

Nyt vaimo tuo leivän

Nokia meni ja Microsoft tuli. Uusi isäntä tarjosi Afrikan ja Lähi-idän yhteiskuntasuhteiden vetäjän hommaa vanhojen tehtävien lisäksi. Hinkkanen teki ratkaisun, joka saattaa sulattaa kovimmankin kyynikon.

”Tuntui, että Microsoftilla en pystyisi viemään visiotani eteenpäin, roolit olivat kapeammat ja tarkemmat. Irtisanouduin 2014, hylkäsin ison bonuspaketin ja muutimme Dubaista Suomeen. Päätös oli taloudellisesti idioottimainen. Tällä hetkellä vaimoni tuo leivän pöytään.”

Olennainen tekijä päätöksessä oli Fuzu, yritys, jonka Hinkkanen ja Nokian Afrikan tutkimuskeskuksen perustaja Jussi Impiö  olivat perustaneet ollessaan vielä nokialaisia.

Lanseeraus tapahtui syksyllä 2015.

Fuzua Hinkkanen on luonnehtinut määritelmällä LinkedIn on steroids. Sitä se ytimeltään on: työtä etsivien ja sitä tarjoavien yhdistävä palvelu kehittyville markkinoille. Mutta kokonaisuus on enemmän. Perustajat puhuvat mieluummin ”henkilökohtaisen kehityksen alustasta”.

”Työnhakijalle se on alusta urasuunnittelua, oppimista ja kasvamista sekä sopivan työn löytymistä varten. Työnantaja löytää tarvitsemiaan ihmisiä ja säästyy valtavan massan haravoinnilta”, selittää Hinkkanen.

Aivan näin yksinkertaista se ei kuitenkaan ole. Konteksti on tyystin toinen kuin kehittyneillä työmarkkinoilla. Sen ymmärtäminen vaati tuhansien afrikkalaisten nuorten ja työnhakijoiden haastatteluja sekä sosiaalisen tilanteen ja teknologisen murroksen skannaamista.

Afrikan talous on kasvanut voimakkaasti 2000-luvulla. Viime vuosina maanosan maiden kohtalot ovat kuitenkin eriytyneet. Raaka-aineista riippuvaisten maiden talouskasvu on lähes pysähtynyt, mutta Itä-Afrikan maat etenevät edelleen nopeasti.

Työhön liittyvä länsimainen koodisto saattaa olla Afrikassa vieras. Se, että aamulla lähdetään ja illalla tullaan. Samoin aikahorisontti voi olla muuta kuin meillä.

”Ei osata ajatella 20–30 vuotta eteen-päin saati muutamia vuosia, koska tärkeintä on selvitä tässä ja nyt. Kun elanto on ansaittava nopeasti, vuosikausien opiskelua on  vaikeaa perustella. Siitä syntyi Fuzun ajatus oppimisen ja työllistyminen yhdistämisestä.”

Kuinka se sitten toimii? Verkkopalveluun voi kirjautua, vaikka ei ole hakemassa konkreettista vakanssia.

Tarjolla on kasvua ja ajatuksia ruokkivia ärsykkeitä – testejä, kursseja, artikkeleita ja blogeja, yksilöllistä palautetta ja urasuunnittelua. Omia heikkouksia ja vahvuuksia voi verrata muihin käyttäjiin. Fuzun liiketoimintamalli on kaksisuuntainen. Sisääntulo on sekä työnhakijalle että -antajalle ilmainen. Hakijalle kaikki perustoiminnot ovat maksuttomia, mutta polun varrelle on ripoteltu myös maksullisia lisäpalveluita. Vastaavasti työnantaja saa nähdäkseen anonyymin hakijapoolin. Hakijoiden tarkempi vertailu maksaa.

Fuzun liikeidea saattaa hämmentää joitakin pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvatteja. Mistä on kyse, hyvää tarkoittavasta bisneksestä vai köyhien työttömien riistämisestä? Hinkkanen ymmärtää skeptikoita, mutta vakuuttaa, että kehittyvän maailman tulevaisuus on isolta osin yksityisen yrittäjyyden varassa.

Koska on yksinkertaisesti pakko.

”Se on minullekin skandinaavina ristiriitaista, että yrityssektori laitetaan tekemään tällaista juttua. Se on ollut valtion rooli. Mutta entä jos se on rikki?”

Elämän nälkä on energiaa

Parin vuoden aikana Jussi Hinkkanen on tajunnut, että ihmiset ovat mennyttä kalua, jos peruskoulutus ei toimi. Ihmiset tulevat silloin työelämään ilman osaamista ja kykyä analyyttiseen ajatteluun. Yhteiskuntien peruspalveluita pitää kehittää, mutta mukaan tarvitaan nopealiikkeisempää yritysmaailmaa. Yhdessä on mahdollista tuottaa koulutusta laadukkaammin ja usein halvemmalla.'

”Yritystoiminnan mallissa on automaattinen ja nopea palauteluuppi. Jos tuote, vaikka Fuzu, on huono, se kuolee ja tulee uusi ja parempi. Valtiollisissa hankkeissa sykli on hidas ja raskas.”

Afrikkalaisten työllistyminen on myös eurooppalaisten etu. Tällä vuosikymmenellä Afrikan markkinoille tulee 122 miljoonaa työntekijää. Heidän työllistymisensä vaikuttaa ratkaisevasti yhteiskuntarauhaan. Jos työtä ei ole, pakolaisongelma voi riistäytyä hallitsemattomaksi kansainvaellukseksi.

”Jos heillä ei ole tekemistä, homma räjähtää käsiin ei vain siellä, vaan myös täällä. Aikaa on viitisen vuotta”, Hinkkanen ennustaa.

Käyttäjiä Fuzulla on kuukausittain Keniassa noin 100 000, ja koko yhteisöön kuuluu jo noin 160 000 käyttäjää. Palaute on ollut hyvää. Asiakkaina, kumppaneina ja rahoittajina on jo isoja pelureita, kuten Rockefeller-säätiö, Accenture ja McKinsey.

Hinkkanen tekee yrityksensä hyväksi 65-tuntista työviikkoa. Tavoitteena on skaalata palvelua muualle Afrikkaan, mutta nykyinen tulorahoitus ei vielä riitä. Neuvottelut ovat käynnissä ja Hinkkanen haluaa mukaan rohkeita rahoittajia myös Suomesta. Toiveena on saada yritys voitolliseksi ensi vuoden lopulla.

Fuzu tuskin on Jussi Hinkkasen tarinan päätepiste. Missä hän näkee olevansa vuonna 2030?

”Ei missiohenki minusta katoa. Saan kiksejä ihmisistä ja innovaatioista. Afrikkalainen kaupunki, esimerkiksi Lagos, on kuin orgaaninen elukka, joka muuttuu alati ja liikkuu eteenpäin. Kaikkiin ongelmiin löytyy luova ratkaisu. Ihmiset saavat välillä turpiinsa, mutta he nousevat, koska eivät voi muuta. Heillä on käsittämättömän vahva elämän nälkä. Se on valtavan energisoivaa.”

Kontrasti Suomeen on valtava. Joskus laskeutuessaan Helsinki-Vantaalle Jussi Hinkkanen tuntee, miten iso koura ottaa hänestä kiinni ja pakottaa muottiin.

”Älyllinen laiskuus surettaa minua, ei vain Suomessa. Asioita jää kokematta, kun ollaan kykenemättömiä ottamaan riskejä ja tehdään itsestä tarkoituksella pieniä.”

Hinkkasen mukaan varovaisuus johtaa tilaan, jota voi kuvata henkiseksi kuolemaksi.

”Ne, jotka tekevät pienenkin loikan, tajuavat olevansa elossa. Ei ole mitään pelättävää.”